Synnyin tähän maailmaan ennen sotia. Muistoni alkavat siitä, kun katselin kotini kamarin ikkunasta ulos. Äitini piti usein minua pöydän päällä istumassa siten, että saatoin nähdä ulos.
Kaikkien ajatuksissa ja huulilla oli tieto sodan alkamisesta. Se aiheutti hämmennystä ja pelkoa. Kotiamme lähellä olevalla tiellä kulki kaksi nuorta miestä. He olivat saaneet kutsun kokoontua sotaan lähtöä varten. Ehkä juuri siksi tämä tapaus on jäänyt mieleeni, koska toinen näistä nuorista miehistä palasi sodasta valkoisessa arkussa laskettavaksi Sievin sankarihaudan multiin.
Sota mahtavan naapurimaamme kanssa ei jättänyt ketään kylmäksi. Jokainen tiesi pienen ja köyhän Suomen vähäiset mahdollisuudet pärjätä tässä sodassa. Muistan hyvin, kuinka seuroissa äidit, vaimot ja lapset itkivät läheistensä sotaan lähdön vuoksi. Rinnassa kyti pelko, etteivät nämä heille rakkaat ihmiset palaisikaan enää elävinä kotiin. Talvisota käytiin 30.11.1939-13.3.1940 Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Minulla ei ole kovinkaan paljon muistoja Talvisodan ajoilta. Joitakin hajanaisia muistoja nousee kuitenkin vieläkin mieleeni.
Tässä blogitekstissäni kerron muistoja sota-ajasta ja joistakin siihen aikaan liittyvistä asioista. Talvisodan joulu oli pakkasjoulu, joka koetteli niin sotilaita rintamalla kuin meitä muita kotirintamalla. Meitä kehotettiin valtiovallan taholta olla pitämättä päiväsaikaan tulta takassa, koska savu nousi suorana valkoisena vanana savupiipusta ja paljasti varsin selvästi asutuksen vihollisen lentokoneille. Myös ikkunoiden tuli olla peitettyinä pimeän aikaan. Tämä määräys aiheutti illan hämärtyessä ylimääräistä vaivaa.
Ensimmäisenä sotajouluna meillä oli vielä ruokaa, vaikkakin paljon oli jo säännöstelty ja ruokaa voitiin ostaa vain kupongeilla. Ennen joulua oli teurastettu syksyllä kotiimme hankittu sianporsas. Sitä oli kasvatettu ensin tuvassa ja myöhemmin navetassa. Sika teurastettiin ennen joulua ja paloiteltiin. Palat upotettiin suolaveteen. Tynnyriä, jossa paloiteltu sika oli, säilytettiin aitassa. Jouluna, ja vielä sen jälkeenkin, se antoi sieviläisittäin ilmaistuna särvintä muutoin niin yksipuoliseen ruokavalikoimaan. Meille ei hankittu kuitenkaan joka vuosi syksyisin sikaa navettaan kasvamaan. Isäni teki muiden töittensä ohella myös teurastajan töitä. Hän kulki kylillä teurastamassa karjaa. Tästä palkkioksi hän otti lihaa, joka käsiteltiin edellä kertomallani tavalla. Muistan, että porsaasta jouduttiin maksamaan syksyisin melkoinen rahasumma. Kesällä lihaa ei voitu säilyttää kovin kauan sen pilaantumatta. Tämän vuoksi se paistettiin leivinuunissa. Lihaa, kuten muitakin elintarvikkeita, säilytettiin kesäisin maitohinkissä kaivoon upotettuna.
Normaalisti joulunajan ruokiin kuuluivat riisipuuro ja rusinasoppa. Luultavasti ne puuttuivat jo Talvisodan ajan joulupöydästä, kuten kaikki ne ruoka- ja muut elintarvikkeet, jotka oli tuotettu Suomen rajojen ulkopuolelta. Rusinasopan sijasta syötiin lakkakiisseliä ja ohrapuuroa. Jouluna 1940 meillä oli rauha, mutta vähemmän ruoka-annnoksia. Vuonna 1940 ruokakortilla sai 150 grammaa kuivattua kalaa ja noin 350 grammaa lipeäkalaa.
Jatkosota Suomen ja Neuvostoliiton välillä käytiin 25.6.1941-19.9.1944. Tämä ajanjakso on jo paremmin muistissani. Menin muun muassa kouluun sota-aikana 1.9.1944. Jatkosodan aikana oli täydellinen pula ruuasta. Sodan aikana oli syntynyt aivan uusi kauppiasporras, nimittäin mustanpörssin kauppiaat. Ne, joilla oli rahaa ja suhteita heihin, saattoivat nauttia paljon runsaammasta elämästä kuin muut. Voi oli yleisin mustanpörssin kauppiaiden tuote. Junissa ja linja-autoissa liikkui näitä viranomaisten vihaamia kauppiaita. Meillä ei ollut yhteyksiä mustanpörssin kauppiaisiin, vaan elimme kansanhuollon antamien ruoka-annosten varassa.
Oman perheeni ruokavaliosta muistan puolukkasurvoksen. Puolukoiden sekaan laitettiin ruisjauhoja. En pitänyt tästä ruuasta. Voin vieläkin tuntea suussani sen kirpeän maun. Ruisjauho teki aina vatsani kipeäksi. Ruispuuro teki saman vaikutuksen. Maito- eli vaniljakiisseli oli herkkuani. Kastikkeena siinä oli mehustuneita puolukoita.
Sokeri oli kortilla ja sitä sai kaupasta vain tietyt annokset. Se ei riittänyt makeuttamaan kovinkaan monta soppaa tai kiisseliä. Sokeri oli niin sanottua toppasokeria. Topan yläkärjestä murjottiin puukolla, kirveellä tai sokerisaksilla murikoita sokeriastiaan. Näistä pikkumurikoista sai sitten sokerisaksilla lohkoa mieleisiään ja taitojensa mukaisia palasokereita kahvinkorvikekupilliseensa. Hienosokeriakaan ei ollut, vaan sokerinpalaset oli lohkottava tai hakattava hienoksi pyyhkeen sisällä. 1950-luvun alussa imeskeltiin viimeiset toppasokerit. Sodan aikana sopista ja kiisseleistä puuttuivat rusinat ja sekahedelmät. Sopasta muistuukin mieleeni hyvin kirkkaasti eräs tapaus. Sodan loppuvaiheessa äitini oli saanut hankittua rusinoita. Hyvillä mielin äitini ryhtyi keittämään rusinasoppaa. Kun tuli aika maustaa soppa, menivät sokeri- ja suolakupit sekaisin. Kun äitini maistoi soppaa, hänelle paljastui tuo harmillinen erehdys. Muistan äitini tehneen kaiken mahdollisen saadaksemme kaikesta huolimatta maistaa soppaa. Sen muistan, että rusinoiden maku oli vielä tallella, vaikka ne olivatkin saaneet ´poikkeuksellisen´ kovan käsittelyn.
Sota-aikana ei ollut kahvia. Sen asemesta sai kahvinkorviketta. Se oli valmistettu rukiista, ohrasta, lantusta ja voikukan juuresta. Siinä oli 25 prosenttia aitoa kahvia. Myöhemmin käyttöön tullut kahvinvastike ei sisältänyt aitoa kahvia lainkaan. Sokerin, samoin kuin kahvin, sääntely loppui vuonna 1954. Olin itse jo silloin tiskin takana. Kahvia tuli kauppoihin ensin pieninä erinä. Kahvi jaettiin myytäväksi myyjien kesken. Tällainen menettelytapa aiheutti tyytymättömyyttä, kun myyjät myivät kahvia vain tietyille asiakkaille. Kahvinkorviketta valmistettiin myös viljasta. Muistan, kuinka viljanjyviä paahdettiin leivinuunin lämmössä kahvirännärissä. Jyvät hienonnettiin kahvimyllyssä. Kahvimyllyä käytettiin tavallisesti myös kahvipapujen eli pöönien hienontamiseen. Kahvia myytiin ennen sotia ja sodan jälkeen papuina. Valmiiksi jauhettu kahvi tuli kauppoihin vasta paljon myöhemmin.
Hedelmät ja karamellit näyttäytyivät minulle vain vanhempieni puheissa. Vasta sodan loppuvaiheissa näin ensimmäisen paperipäällysteisen karamellin. Se oli tullut Amerikan paketissa. Ne, joilla oli sukulaisia ulkomailla, saivat paketeissa vaatteita ja muuta mukavaa. Tosin pakettien paino oli rajoitettua.
Meillä oli navetassa aina 1-2 lehmää. Niistä saatu maito täydensi muutoin niin kovin niukkaa ruokavaraintoamme. Maito ja siitä saatu voi olivat tarpeellisimmat ruoka-aineet perheemme taloudessa. Kesällä poimitut marjat toivat vaihtelua ruokiin. Lapsuuskodissani oli aina myös kissa. Varhaislapsuudessani meillä oli koirakin. Se havaitsi ulkona ollessaan aina kaukaa perheenjäsenten kotiintulon. Isääni vastaan se kiiruhti jo isäni ollessa vielä kaukana tulossa.
Sairastelin lapsena paljon. Minulla oli angiina monta kertaa vuodessa. Muistan, kuinka äitini asetteli kylmiä kääreitä otsalleni ja kaulalleni helpottamaan kuumeista oloani. Toinen sairaus, joka vaivasi jatkuvasti, oli keripukki. Se on C-vitamiinin puutoksesta aiheutuva tauti ja ylipäätään se on yksipuolisen ravinnon saannista johtuva sairaus. Ikenistä tuli verta ja hampaat liikkuivat suussa. Ihossa oli kutisevia läikkiä.
Kun lähes kaikkea puuttui sodan aikana, koskivat puutokset myös vaatteita ja kenkiä. Vaatteisiin kulumisesta tulleita reikiä paikattiin. Muistan vielä, kuinka koulussa ollessani minullakin oli paikkoja housujen polvissa ja takamuksessa. Tämä aiheutti sen, että jouduin kiusaamisen kohteeksi perheeni köyhyyden vuoksi. Sota-ajan hittituote oli puupohjakengät. Kengissä oli paksut puupohjat. Nahan asemesta kengän päällinen oli tehty narusta. Kengillä liikkuminen talviaikaan oli hengenvaarallista niiden liukkauden vuoksi. Sisällä ne kopisivat lattiaa vasten.
Sodan aikana tapahtui ihmisten ja eläinten evakuointeja. Evakuoinnilla tarkoitettiin ihmisten ja eläinten saattamista turvaan vaaratilanteilta. Ihmisiä sijoitettiin asumaan koteihin. Evakuointi koski myös meitä. Meille sijoitettiin yksi perhe, johon kuuluivat aviopari ja toisen puolison vanha isä. Mies oli sodassa ja näin ollen hän asui meillä lomiensa aikana. Kamari jaettiin kahteen osaan. Isä teki kamariin pahviseinän. Muistan vanhan miehen olleen jo huonokuntoinen. Hän yski jatkuvasti mikä häiritsi yöunta. Sitä en enää muista, kuinka kauan he olivat meillä.
Olen maininnut jo aikaisemmassa blogissani Kalajoen pommituksista. Laskiaisena 22.2.1944 Kalajokea pommitettiin. Pommitus kuului ja näkyi Sieviin saakka. Pommitus ei tullut aivan odottamatta, sillä Petroskoin Radio oli ilmoittanut jo ennakolta, että "Kalajoelle lähetetään laskiaispullia". Oulua oli pommitettu päivää aikaisemmin. Katselimme ja kuuntelimme pommitusta pihamaallamme. Mieleeni on erityisesti jäänyt kerta, jolloin vihollisen lentokoneet lensivät hyvin matalalta aivan kotimme kohdalla. Isäni komensi meidät pihalla olijat nopeasti sisälle. Koneista näet saatettiin tulittaa näköpiirissä olevia ihmisiä konekivääreillä.
Eräs tämän päivän digiaikaan merkittävin ero oli siinä, ettei lapsuuden kodissani ollut sähköä. Öljy- ja myöhemmin karbidilamppu oli ainoana valonlähteenä. Karbidi- eli asetyleenilampun valo oli öljylamppua huomattavasti kirkkaampi. Karbidilamppuun laitettiin toiseen säiliöön karbidia ja toiseen säiliöön vettä. Säätöruuvia käyttäen laskettiin karbidin joukkoon vettä. Tämä aiheutti sen, että seoksesta muodostui helposti syntyvää asetyleenikaasua. Liekki sytytettiin ja säädettin sopivaksi. Ulkona ja navetassa tultiin toimeen öljylampulla.
Äitini ja isäni palasivat puheissaan usein tapaukseen, joka on jäänyt muistiini. Vanhempani olivat olleet lisäämässä öljyä lamppuun hämärässä tuvassa. Läheisellä pöydällä oli palanut kynttilä. Lamppuöljyä oli kaatunut vahingossa äitini päälle ja pöytäliinalle. Äitini päälle valunut öljy oli syttynyt palamaan kynttilästä. Isäni neuvokkuus oli pelastanut tilanteen. Hän oli kiskaissut verhot irti, sammuttanut tulen ja tukahduttanut verhoilla äitini palavan hameen. Molemmilta olivat palaneet vain kulmakarvat.
lauantai 3. tammikuuta 2015
keskiviikko 17. joulukuuta 2014
Kiehtovat kummitusjutut
Ihminen kaipaa jännitystä. Jännitys kuuluu elämään. Elämä ilman jännityksen kokemista on yksitoikkoista ja tylsää. Näin toteaa eräs kirjailija jännitystä sisältävän kirjansa esittelyssä.
Jännitystä etsitään monin tavoin. Eri aikoina on ollut erilaisia käsityksiä ja ajatuksia kummituksista. Joidenkin uskomusten mukaan kummitus, aave tai haamu on kuolleen ihmisen tai eläimen sielu, joka jatkaa kulkuaan elävien maailmassa ja usein samoilla paikoilla kuin eläessään. (Viite: Wikipedia)
Ennen pelättiin maahisia ja muita kuviteltuja henkiolentoja. Mentiinpä jopa niinkin pitkälle, että näille henkiolennoille, maahisille, annettiin osa elantoon liittyvästä sadosta tai osa vuoden viljasadosta. Tämä osa sadosta vietiin tiettyyn paikkaan, kuten esimerkiksi latoon. Joku maahisiin uskomaton henkilö korjasi sadon pois ja näin uskomus kuviteltuihin henkiolentoihin sai jatkua.
Nämä ajat, joista nyt kerron, kuuluivat aikanaan lähinnä maaseutuväen elämänmenoon. Tuolloin tehtailtiin kilvan mitä erilaisinta viihdettä niin lapsille kuin aikuisille kertomalla tarinoita. Tällaisen tarinan kerronnan tarkoituksena oli koukuttaa jännityksellään kuulijoiden mielet. Kummitukset olivat lähinnä kuolleita henkilöitä, jokta olivat alkaneet kummitella kuolemansa jälkeen. Myös joidenkin yksin elävien ja erakoituneitten ihmisten saatettiin ajatella kummittelevan. Tällaisista henkilöistä myös minä muistan vielä useita.
Muistan vielä mm. pääsiäisen aikaan rullien kulkeneen navetoissa lyhentämässä lehmien häntiä. Se oli tahatonta, ehkä joskus tahallistakin toimintaa, mutta ehkei kuitenkaan suoranaista ilkeyttä? Kun meidän lehmältä oli kerran lyhennetty häntä, jäi isäni sen jälkeen ennen pääsiäistä vahtimaan rullien liikkeitä. Samoin toimittiin naapurissammekin. Rulleja ei tainnut käydä kuitenkaan enää tämän jälkeen Rieskaniemen taloissa.
Lapsena ollessani jännityksen tuottamiseen ei ollut dekkareita, elokuvia, pelejä, puhumattakaan Internetin antamista mahdollisuuksista. Jännitystä kuitenkin riitti esimerkiksi kummitusjuttujen kertomisen muodossa. Lapsuudessani naapurusten tapana oli kyläillä toistensa luona. Vierailulle ei pyydetty eikä vierailuajoista sovittu etukäteen. Kyläilyreissulle vaan yksinkertaisesti lähdettiin, jos siihen oli aikaa ja siltä tuntui. Mitään erityistä syytä naapuriin tai sukulaisiin lähtemiselle ei tarvinnut olla.
Muistan ne lukemattomat kerrat, kun joku lapsuuskotini naapureista istahti ovensuupenkille iltaa istumaan tai ehkä useimmin keinutuoliin, joka oli keskellä tupaa aivan kuin odottamassa istujaansa. Päällimmäiset mielessä olevat kuulumiset vaihdettuaan naapurusten puheet siirtyivät usein kummitusjuttuihin. Minut iltaunisena vietiin nukkumaan kamariin. Ovi jätettiin kuitenkin raolleen, etten pelkäisi olla yksin pimeässä kamarissa. Osittain avoimeksi jätetyn oven raosta lankesi valonkajo kamarin puolelle. Ennen kuin vaivuin unten maille, kuulin usein vain osan kummitusjutista. Niinpä minua jäi toisinaan vaivaaman se, miten juttu päättyi. Aamulla äidiltä sitä kysyessäni, antoi äiti jonkun epämääräisen ja mielestäni liiankin positiivisen selonteon mieltäni edelleen kiehtovasta kummitusjutusta, joka oli päättynyt uneen vaipumiseeni.
Oli syksyinen aamu. Koulukaverini naapurin Esko odotteli jo tapansa mukaan minua kotoani tulevan pikkutien ja maantien risteyksessä. Koulumatkaa meillä oli noin viisi kilometriä. Näin Eskosta heti, että jotain erikoista oli tapahtunut sen jälkeen, kun olimme eronneet edellisenä päivänä koulusta tultuamme. Emme olleet päässeet kävelemään kuin muutaman satametriä, kun Esko pyysi istumaan kannon päähän ns. pikkumehtän kohdalla. Hän kertoi heillä olleen vieraita, joilla oli ollut kerrottavana karmaisevia kummitusjuttuja Kiiskilänpäästä. Eskokin tosin oli kommennettu kamariin nukkumaan, mutta hän oli jäänyt kuuntelemaan kummitusjuttuja oven raosta. Vieras oli antanut Eskolle tämän nukkumaan mennessä muutaman kymmenpennisen makeiset korvaavan puuronkastikkeen ostamista varten.
Ensimmäisen kummitusjutun kertomisen jälkeen lähdimme jatkamaan koulumatkaa. Koulumme sijaitsi kirkonmäellä ja se oli toiminut aikanaan myös sotasairaalana. Jo kilometrin kävelyn jälkeen, Säilyn kohdalla, Esko ei voinut kuitenkaan olla kertomatta seuraavaa juttua. Vielä kerran meidän oli pakko pysähtyä pitkän koivukujan kohdalla ennen koulua. Siinä Esko kertoi kolmannen kuulemansa kummitusjutun. Kun saavuimme lopulta koulun autiolle pihamaalle, tajusimme myöhästyneemme koulusta. Omaan luokkaan mennessämme jännitimme tietysti sitä, miten opettaja suhtautuu myöhästymiseemme. Opettajan suhtautuminen ei ollut kovin ymmärtäväistä. Jouduimme tunnustamaan kaiken sen, mitä oli tapahtunut koulumatkallamme. Opettaja lupasi vielä antaa kirjeen vanhemmille kotiin vietäväksi. Välitunnilla jouduimme toisten oppilaiden ympäröimäksi. He vaativat saada kuulla kummitusjutut tarkalleen. Muistelen tosin, ettemme kertoneet juttuja kenellekään muulle kuin Holstin Kaukolle. Koulupäivämme viimeisellä välitunnilla sitten livahdimme salaa koulun nurkan taakse ja kerroimme kummitusjutut juurta jaksain Kaukolle.
Koulusta kotiin
Koulupäivämme päätyttyä lähdimme kotia kohti vähän apein mielin. Omaatuntoa painoi opettajan kirjoittama kirje vanhemmille. Opettaja oli kieltänyt avaamasta kirjettä.
Postiauto seisoi läheisen kaupan edessä lähteäkseen siitä piakkoin viemään postia Reisjärvelle ja sieltä edelleen aina Pihtiputaalle saakka. Paikallisessa Osuuskaupassa oli väkeä ulos asti. Tämä merkitsi sitä, että kauppias oli saanut myytäväksi sodan ajan säännöstelyn helpotuttua jotakin elintarviketta ilman säännöstelyn vaatimia määräyksiä. Toinen mahdollisuus väenpaljoudelle oli se, että kauppias oli saanut myytäväksi kankaita tai muuta sodan aikana harvinaisempaa tavaraa.
"Elintarvikkeiden säännöstelyllä pyrittiin Suomessa toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen takaamaan kansalaisille vältämättömien peruselintarvikkeiden mahdollisimman tasapuolinen jakelu. Sodan aikana valtiovallan tuli huolehtia niin puolustuslaitoksen kuin siviilienkin ravitsemuksesta. Koska elintarvikkeista oli puutetta tuli säännöstely- ja jakeluorganisaation luominen ajankohtaiseksi syyskuussa 1939.
Kansanhuoltoministeriön ja sotatalousneuvoston määräämillä säännöstelytoimilla välttämättömyystarvikkeiden jakelu saatiin jotakuinkin tyydyttävästi toimivaksi sotien aikana. Ajoittaiset vaikeudet johtuivat pääsääntöisesti kuljetusvaikeuksista. Säännöstelyjärjestelmän luominen oli osa sotatalouden järjestelyjä.
Säännöstely päättyi 1954. Sokerin säännöstely loppui 1. helmikuuta 1954, kuukauden kuluttua kahvi vapautui säännöstelystä." (Lähde: Wikipedia)
Muistan hyvin säännöstelyn loppumisen. Olin itse jo silloin kaupassa myyjänä.
En muista kummalle meistä Eskon kanssa syntyi ajatus matkustaa linja-autolla kotiin. Se ei merkinnyt kuitenkaan matkalipun ostamista, vaan nousemista linja-auton lähtiessä sen tenderille. Tenderiksi kutsuttiin linja-auton takana olevaa tasannetta. Tenderillä oli ahdasta, kun toisen puolen tilasta vei häkäpönttö. Tuohon aikaan autot kulkivat puupilkkeillä, kun sodan vuoksi bensiiniä ei ollut saatavilla. Muistan myös isäni tehneen tällaisia puupilkkeitä myyntiä varten. Puupilkkeiden piti olla kuivia, joten isäni lämmitti leivinuunin pilkkeiden kuivatusta varten. Pilkkeet hän kuljetti niille varatuissa paperisäkeissä Osuuskauppaan.
Jännäsimme tuleeko tavaraa vielä lisää auton perälle. Jos näin olisi käynyt, olisi lisätavara vienyt meiltä paikat. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Meitä jännitti myös se, pysähtyisikö auto sen vakiopysäkillä Nikkari-Joonan (Joonas Jyrinki) kaupan kohdalla. Esko kävi vielä varmistamassa, oliko autossa ketään tuttuja kyydissä. Yksi pysähdyspaikan läheisistä asukkaista, Rauhalan emäntä, istui linja-autossa, joten sekin asia oli kunnossa. Auton lähtiessä liikkeelle hyppäsimme tenderille. Puukaasuttimen ilmaläppä kilkatti vieressämme tuoden häkäkaasua neniemme haisteltaviksi. Puukaasutin otti puiden palamiseen tarvittavan ilman läpän kautta.
Auto pysähtyi kerran Säilyn kohdalla. Saimme kyydistä lähteneeltä emäntäihmiseltä kiukkuisen katseen hänen huomatessaan matkustustapamme. Auto pysähtyi seuraavan kerran Nikkari-Joonan kaupan kohdalla. Nikkari-Joonan kauppa sijaitsi noin kilometrin etäisyydellä kodistani. Poikkeuksellinen koulupäivämme ei vielä päättynyt tähän. Esko lupasi ostaa edellisen illan vieraalta saamallaan rahalla puuronkastiketta.
"Sodan jälkeen ilmestyi kauppoihin mielenkiintoinen myyntituote. Se oli nimeltään puuronkastike. Tuote oli myös koululaisten mielenkiinnon kohde. Karamelleiksi kutsuttuja namusia ei tuohon aikaan ollut. Oli tyydyttävä kahvin tapaan korvikkeeseen. Yksi sellainen oli juuri tuo puuronkastike. Pussit kiinnostivat pieniä koululaisia. Yksi ostaja sai halukkaita ottajia ympärilleen lähes jonoksi asti. Kukin tahtoi jauhetta kämmenelle. Jauhe oli punaista josta punertui koko suun seutu." Näin kertoo puuronkastikkeesta Heikki K. Lähde (2012).
Seuraavaksi kauppaan puuronkastikkeen ostoon ja sen jälkeen suunta kotia kohti. Sain osani puuronkastikkeesta, jota nautimme kävellessämme.
Kotia meno jännitti. Oliko äiti nähnyt minun kääntyvän kotiin väärästä suunnasta? Ja niinhän siinä kävi, että äiti oli nähnyt minun tulevan kotiini väärästä suunnasta ja suupielet punaisina. Kertomus seikkailustamme ei ilahduttanut äitiäni. Jouduin lupaamaan, etten toista kertaa tule kotiin samalla tavalla vaarallisesti matkustaen. Vielä oli jäljellä se pahempi juttu, nimittäin opettajan kirje. Kirjettä ei muistini mukaan minulle näytetty. Päättelin äidin ilmeestä, ettei se kovin syyttävä ollut. Opettaja ymmärsi meitä, muttei voinut olla kirjoittamatta asiasta vanhemmille.
Isäkin saapui kauppareissultaan kotia. Nyt selvisi syy kaupan edessä olleelle väenpaljoudelle. Kauppias oli saanut ensimmäisen kangaslähetyksen myyntiä varten. Isä toi äidille hamekankaan. Ehkä tämä tervetullut ostos aiheutti sen, että äiti kertoi isälle seikkailustani Eskon kanssa huvittuneen näköisenä ja jopa tapausta vähätellen.
Minun koulunkäyntini päättyi ennen joulua. Sain hinkuyskän, joka vei minut lähes haudan partaalle. Jatkoin koulua vasta seuraavana syksynä Ylivieskan Katajan kansakoulussa.
Jännitystä etsitään monin tavoin. Eri aikoina on ollut erilaisia käsityksiä ja ajatuksia kummituksista. Joidenkin uskomusten mukaan kummitus, aave tai haamu on kuolleen ihmisen tai eläimen sielu, joka jatkaa kulkuaan elävien maailmassa ja usein samoilla paikoilla kuin eläessään. (Viite: Wikipedia)
Ennen pelättiin maahisia ja muita kuviteltuja henkiolentoja. Mentiinpä jopa niinkin pitkälle, että näille henkiolennoille, maahisille, annettiin osa elantoon liittyvästä sadosta tai osa vuoden viljasadosta. Tämä osa sadosta vietiin tiettyyn paikkaan, kuten esimerkiksi latoon. Joku maahisiin uskomaton henkilö korjasi sadon pois ja näin uskomus kuviteltuihin henkiolentoihin sai jatkua.
Nämä ajat, joista nyt kerron, kuuluivat aikanaan lähinnä maaseutuväen elämänmenoon. Tuolloin tehtailtiin kilvan mitä erilaisinta viihdettä niin lapsille kuin aikuisille kertomalla tarinoita. Tällaisen tarinan kerronnan tarkoituksena oli koukuttaa jännityksellään kuulijoiden mielet. Kummitukset olivat lähinnä kuolleita henkilöitä, jokta olivat alkaneet kummitella kuolemansa jälkeen. Myös joidenkin yksin elävien ja erakoituneitten ihmisten saatettiin ajatella kummittelevan. Tällaisista henkilöistä myös minä muistan vielä useita.
Muistan vielä mm. pääsiäisen aikaan rullien kulkeneen navetoissa lyhentämässä lehmien häntiä. Se oli tahatonta, ehkä joskus tahallistakin toimintaa, mutta ehkei kuitenkaan suoranaista ilkeyttä? Kun meidän lehmältä oli kerran lyhennetty häntä, jäi isäni sen jälkeen ennen pääsiäistä vahtimaan rullien liikkeitä. Samoin toimittiin naapurissammekin. Rulleja ei tainnut käydä kuitenkaan enää tämän jälkeen Rieskaniemen taloissa.
Lapsena ollessani jännityksen tuottamiseen ei ollut dekkareita, elokuvia, pelejä, puhumattakaan Internetin antamista mahdollisuuksista. Jännitystä kuitenkin riitti esimerkiksi kummitusjuttujen kertomisen muodossa. Lapsuudessani naapurusten tapana oli kyläillä toistensa luona. Vierailulle ei pyydetty eikä vierailuajoista sovittu etukäteen. Kyläilyreissulle vaan yksinkertaisesti lähdettiin, jos siihen oli aikaa ja siltä tuntui. Mitään erityistä syytä naapuriin tai sukulaisiin lähtemiselle ei tarvinnut olla.
Muistan ne lukemattomat kerrat, kun joku lapsuuskotini naapureista istahti ovensuupenkille iltaa istumaan tai ehkä useimmin keinutuoliin, joka oli keskellä tupaa aivan kuin odottamassa istujaansa. Päällimmäiset mielessä olevat kuulumiset vaihdettuaan naapurusten puheet siirtyivät usein kummitusjuttuihin. Minut iltaunisena vietiin nukkumaan kamariin. Ovi jätettiin kuitenkin raolleen, etten pelkäisi olla yksin pimeässä kamarissa. Osittain avoimeksi jätetyn oven raosta lankesi valonkajo kamarin puolelle. Ennen kuin vaivuin unten maille, kuulin usein vain osan kummitusjutista. Niinpä minua jäi toisinaan vaivaaman se, miten juttu päättyi. Aamulla äidiltä sitä kysyessäni, antoi äiti jonkun epämääräisen ja mielestäni liiankin positiivisen selonteon mieltäni edelleen kiehtovasta kummitusjutusta, joka oli päättynyt uneen vaipumiseeni.
Oli syksyinen aamu. Koulukaverini naapurin Esko odotteli jo tapansa mukaan minua kotoani tulevan pikkutien ja maantien risteyksessä. Koulumatkaa meillä oli noin viisi kilometriä. Näin Eskosta heti, että jotain erikoista oli tapahtunut sen jälkeen, kun olimme eronneet edellisenä päivänä koulusta tultuamme. Emme olleet päässeet kävelemään kuin muutaman satametriä, kun Esko pyysi istumaan kannon päähän ns. pikkumehtän kohdalla. Hän kertoi heillä olleen vieraita, joilla oli ollut kerrottavana karmaisevia kummitusjuttuja Kiiskilänpäästä. Eskokin tosin oli kommennettu kamariin nukkumaan, mutta hän oli jäänyt kuuntelemaan kummitusjuttuja oven raosta. Vieras oli antanut Eskolle tämän nukkumaan mennessä muutaman kymmenpennisen makeiset korvaavan puuronkastikkeen ostamista varten.
Ensimmäisen kummitusjutun kertomisen jälkeen lähdimme jatkamaan koulumatkaa. Koulumme sijaitsi kirkonmäellä ja se oli toiminut aikanaan myös sotasairaalana. Jo kilometrin kävelyn jälkeen, Säilyn kohdalla, Esko ei voinut kuitenkaan olla kertomatta seuraavaa juttua. Vielä kerran meidän oli pakko pysähtyä pitkän koivukujan kohdalla ennen koulua. Siinä Esko kertoi kolmannen kuulemansa kummitusjutun. Kun saavuimme lopulta koulun autiolle pihamaalle, tajusimme myöhästyneemme koulusta. Omaan luokkaan mennessämme jännitimme tietysti sitä, miten opettaja suhtautuu myöhästymiseemme. Opettajan suhtautuminen ei ollut kovin ymmärtäväistä. Jouduimme tunnustamaan kaiken sen, mitä oli tapahtunut koulumatkallamme. Opettaja lupasi vielä antaa kirjeen vanhemmille kotiin vietäväksi. Välitunnilla jouduimme toisten oppilaiden ympäröimäksi. He vaativat saada kuulla kummitusjutut tarkalleen. Muistelen tosin, ettemme kertoneet juttuja kenellekään muulle kuin Holstin Kaukolle. Koulupäivämme viimeisellä välitunnilla sitten livahdimme salaa koulun nurkan taakse ja kerroimme kummitusjutut juurta jaksain Kaukolle.
Koulusta kotiin
Koulupäivämme päätyttyä lähdimme kotia kohti vähän apein mielin. Omaatuntoa painoi opettajan kirjoittama kirje vanhemmille. Opettaja oli kieltänyt avaamasta kirjettä.
Postiauto seisoi läheisen kaupan edessä lähteäkseen siitä piakkoin viemään postia Reisjärvelle ja sieltä edelleen aina Pihtiputaalle saakka. Paikallisessa Osuuskaupassa oli väkeä ulos asti. Tämä merkitsi sitä, että kauppias oli saanut myytäväksi sodan ajan säännöstelyn helpotuttua jotakin elintarviketta ilman säännöstelyn vaatimia määräyksiä. Toinen mahdollisuus väenpaljoudelle oli se, että kauppias oli saanut myytäväksi kankaita tai muuta sodan aikana harvinaisempaa tavaraa.
"Elintarvikkeiden säännöstelyllä pyrittiin Suomessa toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen takaamaan kansalaisille vältämättömien peruselintarvikkeiden mahdollisimman tasapuolinen jakelu. Sodan aikana valtiovallan tuli huolehtia niin puolustuslaitoksen kuin siviilienkin ravitsemuksesta. Koska elintarvikkeista oli puutetta tuli säännöstely- ja jakeluorganisaation luominen ajankohtaiseksi syyskuussa 1939.
Kansanhuoltoministeriön ja sotatalousneuvoston määräämillä säännöstelytoimilla välttämättömyystarvikkeiden jakelu saatiin jotakuinkin tyydyttävästi toimivaksi sotien aikana. Ajoittaiset vaikeudet johtuivat pääsääntöisesti kuljetusvaikeuksista. Säännöstelyjärjestelmän luominen oli osa sotatalouden järjestelyjä.
Säännöstely päättyi 1954. Sokerin säännöstely loppui 1. helmikuuta 1954, kuukauden kuluttua kahvi vapautui säännöstelystä." (Lähde: Wikipedia)
Muistan hyvin säännöstelyn loppumisen. Olin itse jo silloin kaupassa myyjänä.
En muista kummalle meistä Eskon kanssa syntyi ajatus matkustaa linja-autolla kotiin. Se ei merkinnyt kuitenkaan matkalipun ostamista, vaan nousemista linja-auton lähtiessä sen tenderille. Tenderiksi kutsuttiin linja-auton takana olevaa tasannetta. Tenderillä oli ahdasta, kun toisen puolen tilasta vei häkäpönttö. Tuohon aikaan autot kulkivat puupilkkeillä, kun sodan vuoksi bensiiniä ei ollut saatavilla. Muistan myös isäni tehneen tällaisia puupilkkeitä myyntiä varten. Puupilkkeiden piti olla kuivia, joten isäni lämmitti leivinuunin pilkkeiden kuivatusta varten. Pilkkeet hän kuljetti niille varatuissa paperisäkeissä Osuuskauppaan.
Jännäsimme tuleeko tavaraa vielä lisää auton perälle. Jos näin olisi käynyt, olisi lisätavara vienyt meiltä paikat. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Meitä jännitti myös se, pysähtyisikö auto sen vakiopysäkillä Nikkari-Joonan (Joonas Jyrinki) kaupan kohdalla. Esko kävi vielä varmistamassa, oliko autossa ketään tuttuja kyydissä. Yksi pysähdyspaikan läheisistä asukkaista, Rauhalan emäntä, istui linja-autossa, joten sekin asia oli kunnossa. Auton lähtiessä liikkeelle hyppäsimme tenderille. Puukaasuttimen ilmaläppä kilkatti vieressämme tuoden häkäkaasua neniemme haisteltaviksi. Puukaasutin otti puiden palamiseen tarvittavan ilman läpän kautta.
Auto pysähtyi kerran Säilyn kohdalla. Saimme kyydistä lähteneeltä emäntäihmiseltä kiukkuisen katseen hänen huomatessaan matkustustapamme. Auto pysähtyi seuraavan kerran Nikkari-Joonan kaupan kohdalla. Nikkari-Joonan kauppa sijaitsi noin kilometrin etäisyydellä kodistani. Poikkeuksellinen koulupäivämme ei vielä päättynyt tähän. Esko lupasi ostaa edellisen illan vieraalta saamallaan rahalla puuronkastiketta.
"Sodan jälkeen ilmestyi kauppoihin mielenkiintoinen myyntituote. Se oli nimeltään puuronkastike. Tuote oli myös koululaisten mielenkiinnon kohde. Karamelleiksi kutsuttuja namusia ei tuohon aikaan ollut. Oli tyydyttävä kahvin tapaan korvikkeeseen. Yksi sellainen oli juuri tuo puuronkastike. Pussit kiinnostivat pieniä koululaisia. Yksi ostaja sai halukkaita ottajia ympärilleen lähes jonoksi asti. Kukin tahtoi jauhetta kämmenelle. Jauhe oli punaista josta punertui koko suun seutu." Näin kertoo puuronkastikkeesta Heikki K. Lähde (2012).
Seuraavaksi kauppaan puuronkastikkeen ostoon ja sen jälkeen suunta kotia kohti. Sain osani puuronkastikkeesta, jota nautimme kävellessämme.
Kotia meno jännitti. Oliko äiti nähnyt minun kääntyvän kotiin väärästä suunnasta? Ja niinhän siinä kävi, että äiti oli nähnyt minun tulevan kotiini väärästä suunnasta ja suupielet punaisina. Kertomus seikkailustamme ei ilahduttanut äitiäni. Jouduin lupaamaan, etten toista kertaa tule kotiin samalla tavalla vaarallisesti matkustaen. Vielä oli jäljellä se pahempi juttu, nimittäin opettajan kirje. Kirjettä ei muistini mukaan minulle näytetty. Päättelin äidin ilmeestä, ettei se kovin syyttävä ollut. Opettaja ymmärsi meitä, muttei voinut olla kirjoittamatta asiasta vanhemmille.
Isäkin saapui kauppareissultaan kotia. Nyt selvisi syy kaupan edessä olleelle väenpaljoudelle. Kauppias oli saanut ensimmäisen kangaslähetyksen myyntiä varten. Isä toi äidille hamekankaan. Ehkä tämä tervetullut ostos aiheutti sen, että äiti kertoi isälle seikkailustani Eskon kanssa huvittuneen näköisenä ja jopa tapausta vähätellen.
Minun koulunkäyntini päättyi ennen joulua. Sain hinkuyskän, joka vei minut lähes haudan partaalle. Jatkoin koulua vasta seuraavana syksynä Ylivieskan Katajan kansakoulussa.
sunnuntai 23. maaliskuuta 2014
Kiertokoulu
Kun isältäni kysyttiin, mitä koulua hän oli käynyt, hän vastasi, että kaksi viikkoa kiertokoulua ja sitäkin väärään suuntaan. Tällä hän tarkoitti sitä, että hän oli käynyt kiertokoulua vain yhden jakson koulun kokonaiskestosta.
Kiertokoulun ajalliseksi kestoksi oli säädetty 168 päivää ja se pidettiin useammassa jaksossa. Jo lukemaan oppineille kiertokoulu oli vain lyhyt ajanjakso. Tästä voidaan tehdä se johtopäätös, että isänikin osasi lukea ennen kiertokouluun menoaan.
Kiertokoulu oli koululaitosmuoto, jossa omaa koulurakennusta ei ollut, vaan opettaja liikkui kylästä toiseen opettamassa lapsia siten, että koulurakennuksena toimi yleensä joku kylän taloista, kievari tai esimerkiksi pappila. Isäni kertoi, että kiertokoulua pidettiin usein hänen kotonaan Rieskaniemessä, missä oli tilaa isommallekin oppilasmäärälle.
Kiertokouluissa, varsinkin sen alkuvaiheissa, oli osallistujia lapsista aikuisiin. Kaikki aikuisetkaan eivät osanneet lukea eivätkä kirjoittaa, joten heitäkin kehotettiin osallistumaan kiertokouluun mahdollisuuksiensa mukaan. Kirjoitustaito oli varsinkin vanhemmalla väellä siihen aikaan vielä huono tai sitä ei ollut ollenkaan. Kirjoitustaidon puuttuessa nimikirjoituksen sijaan käytettiin puumerkkiä.
Oppilaita oli parikymmentä. Oppikirjoina olivat Raamattu ja Katkismus (Katekismus). Lapsia opetettiin lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan liitutaulun avulla, lisäksi oli yksi vihko.
Huom! Kirkonkirjoissa isäni esiintyi vielä nimellä Miikaeli Rieskaniemi. Sukunimilain tullessa voimaan vuoden 1921 alusta hänen nimensä muuttui Mikael Nivalaksi. Isovanhempien nimet olivat Lisa Gustafva (Liisa Kustaava) ja Henrik (Heikki) Rieskaniemi.
Lukuseteli oli seurakunnan papin kirjoitama todistus haltijansa luku- ja kristinopintaidoista. Lukusetelillä todistettiin henkilön avioliittokelpoisuus, sillä ilman kristinuskon peruskäsitteiden tuntemusta avioliittolupaa ei annettu. Lukuseteli oli ennen kaikkea todistus katekismuksen tuntemisesta. Se kertoi myös henkilön vaelluksen nuhteettomuudesta. Neljäs sivu lukusetelissä oli muistiinpanoja varten.
Koulun päätyttyä oppilaat saivat neljäsivuisen lukusetelin. Ensimmäisellä sivulla oli nimi, syntymäaika ja kylä. Sisäsivuilla oli vasemmalla lastenkoulu-todistus ja oikealla sivulla kinkeritodistus. Molemmat todistukset olivat melkein samanlaiset, mutta lastenkoulu-todistuksessa annettiin todistukset myös kirjoituksesta, veisuusta, luvunlaskusta, käytöksestä ja tarkkaavaisuudesta. Arvosanat olivat: hyvä 4, tyydyttävä 3, välttävä 2 ja heikko 1. Lastenkoulu-todistuksessa oli kaikkiaan 19 arvosanaa.
Kiertokoulun käyneiltä edellytettiin, että he osallistuivat seuraavina vuosina kinkereille, jossa heidän edistymistään eri osa-alueilla voitiin seurata. Kinkereillä käynti oli myös vaatimuksena rippikouluun pääsystä.
Kiertokoulun ajalliseksi kestoksi oli säädetty 168 päivää ja se pidettiin useammassa jaksossa. Jo lukemaan oppineille kiertokoulu oli vain lyhyt ajanjakso. Tästä voidaan tehdä se johtopäätös, että isänikin osasi lukea ennen kiertokouluun menoaan.
Kiertokoulu oli koululaitosmuoto, jossa omaa koulurakennusta ei ollut, vaan opettaja liikkui kylästä toiseen opettamassa lapsia siten, että koulurakennuksena toimi yleensä joku kylän taloista, kievari tai esimerkiksi pappila. Isäni kertoi, että kiertokoulua pidettiin usein hänen kotonaan Rieskaniemessä, missä oli tilaa isommallekin oppilasmäärälle.
Kiertokouluissa, varsinkin sen alkuvaiheissa, oli osallistujia lapsista aikuisiin. Kaikki aikuisetkaan eivät osanneet lukea eivätkä kirjoittaa, joten heitäkin kehotettiin osallistumaan kiertokouluun mahdollisuuksiensa mukaan. Kirjoitustaito oli varsinkin vanhemmalla väellä siihen aikaan vielä huono tai sitä ei ollut ollenkaan. Kirjoitustaidon puuttuessa nimikirjoituksen sijaan käytettiin puumerkkiä.
Oppilaita oli parikymmentä. Oppikirjoina olivat Raamattu ja Katkismus (Katekismus). Lapsia opetettiin lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan liitutaulun avulla, lisäksi oli yksi vihko.
Huom! Kirkonkirjoissa isäni esiintyi vielä nimellä Miikaeli Rieskaniemi. Sukunimilain tullessa voimaan vuoden 1921 alusta hänen nimensä muuttui Mikael Nivalaksi. Isovanhempien nimet olivat Lisa Gustafva (Liisa Kustaava) ja Henrik (Heikki) Rieskaniemi.
Lukuseteli oli seurakunnan papin kirjoitama todistus haltijansa luku- ja kristinopintaidoista. Lukusetelillä todistettiin henkilön avioliittokelpoisuus, sillä ilman kristinuskon peruskäsitteiden tuntemusta avioliittolupaa ei annettu. Lukuseteli oli ennen kaikkea todistus katekismuksen tuntemisesta. Se kertoi myös henkilön vaelluksen nuhteettomuudesta. Neljäs sivu lukusetelissä oli muistiinpanoja varten.
Koulun päätyttyä oppilaat saivat neljäsivuisen lukusetelin. Ensimmäisellä sivulla oli nimi, syntymäaika ja kylä. Sisäsivuilla oli vasemmalla lastenkoulu-todistus ja oikealla sivulla kinkeritodistus. Molemmat todistukset olivat melkein samanlaiset, mutta lastenkoulu-todistuksessa annettiin todistukset myös kirjoituksesta, veisuusta, luvunlaskusta, käytöksestä ja tarkkaavaisuudesta. Arvosanat olivat: hyvä 4, tyydyttävä 3, välttävä 2 ja heikko 1. Lastenkoulu-todistuksessa oli kaikkiaan 19 arvosanaa.
Kiertokoulun käyneiltä edellytettiin, että he osallistuivat seuraavina vuosina kinkereille, jossa heidän edistymistään eri osa-alueilla voitiin seurata. Kinkereillä käynti oli myös vaatimuksena rippikouluun pääsystä.
Kinkerit
Kinkeriperinne juontaa juurensa keskiajan papiston ripitysmatkoista, joista kehittyi ajan mittaan lukutaidon ja kristinopin kuulustelutilaisuuksia. Lukukinkereitten pitäminen kirjattiin vuoden 1686 kirkkolakiin: "Vanhempain, isäntäin, palkollisten ja muun työväen sekä lukuiässä olevien lasten tuli lukupiireittäin kokoontua." Kinkereitä järjestettiin laajasti kansakoulujen yleistymiseen asti (lähde: Wikipedia).
Sievin seurakunta oli jaettu kinkeripiireihin kylittäin. Kinkerit olivat koko päivän kestäviä ruokapitoja. Vanhmepani kertoivat, kuinka maalaistalojen välillä esiintyi jonkinasteista kilpailua tarjoamisten suhteen. Haluttiin näyttää, mitä meidän tila pystyy tarjoamaan. Usein syntyi kilpailua isojen maalaistalojen kesken myös siitä, kuka kinkerit sinä vuonna saa järjestää. Kinkereiden pidon itselleen saanut talo valmistautuikin aina huolella tapahtumaan.
Ennen kinkerit olivat yksi keskeinen kansanopetuksen muoto. Kinkerit, lukukinkerit, lukuset eli kirkon pitämät kristinopin taidon kuulustelut olivat yleisiä vielä muutama vuosikymmen sitten. Katekismusta, Raamattua ja virsiä piti osata laajasti; kinkerikuri oli jämäkkä. Kinkerien pääosa muodostui kinkeriväen luettamisesta. Toisin sanoen kinkereillä seurakuntalaisten lukutaidon ja katekismuksen tuntemus testattiin. Kinkerit olivat joillekin koettelemuksen hetkiä, kun yllättäen kysyttiin sellaista, mihin ei tiennytkään vastausta. Tällainen osallistuja saattoi jopa joutua nolatuksi tietämättömyytensä takia.
Minulla on monia henkilökohtaisia muistoja kinkereistä. Kinkerit olivat jokavuotinen tapahtuma. Jo ihan pienestä pitäen osallistuin kinkereihin. Äitini toimi pyhäkoulunopettajana, mikä velvoitti hänet osallistumaan niihin. Olimme yleensä kinkereillä koko perheenä, mikä oli myös pappien toivomus. Kinkereihin osallistuminen jatkui koko kansakouluaikani ensin Sievissä ja myöhemmin Ylivieskassa.
Koulussa valmistauduttiin kinkereille opettelemalla ulkoa kinkerivirsi, joka vaihteli vuosittain. Lisäksi opeteltiin ulkoa kohtia katekismuksesta ja jokin kertomus Raamatusta selityksineen. Kinkerit olivat opettajillekin näytönpaikka. Mitä paremmin oppilaat osasivat "läksyt", sitä tyytväisimmiksi se teki opettajat. Muistan, kuinka kinkerivirren laulattanut kanttori ja katekismuksen ja Raamatun kohdan kuulustellut pappi kehuivat vuolaasti meitä koululaisia ahkeriksi ja kilteiksi. Pappi saattoi puhua vielä meille koululaisille kodin merkityksestä, vanhempien kunnioituksesta ja antoi muitakin eväitä hyviin käytöstapoihin. Koululaiset pääsivät lähtemään tämän jälkeen koteihin vanhemman väen jatkaessa vielä kinkereitä.
Kinkerit olivat myös eräänlaisia seurakunnan vuosikokouksia. Niissä esiteltiin kyläläisille uudet seurakunnan työntekijät ja kerrottiin seurakunnan työstä, sovittiin kylän kerhotoiminnasta, seurojen pidosta ja esimerkiksi siitä, kuka opettaa pyhäkoulussa. Kinkereillä käytiin läpi kaikki kinkeripiiriin kuuluvat kotitaloudet. Kyseltiin kuulumisia ja annettiin mahdollisuus esittää toivomuksia seurakunnan toiminnan suhteen.
Vieläkin kinkereillä käy vuosittain runsaat 100 000 suomalaista. Kaupungeissa kinkereitä ei enää pidetä. Erityisesti kevättalvi on kinkeriaikaa. Kinkereihin kuuluu vieläkin opetusta ja leppoisaa keskustelua Raamatusta tai jostakin ajankohtaisesta kirkon elämää koskevasta aiheesta sekä virrenveisuuta kanttorin johdolla.
Sievin seurakunta oli jaettu kinkeripiireihin kylittäin. Kinkerit olivat koko päivän kestäviä ruokapitoja. Vanhmepani kertoivat, kuinka maalaistalojen välillä esiintyi jonkinasteista kilpailua tarjoamisten suhteen. Haluttiin näyttää, mitä meidän tila pystyy tarjoamaan. Usein syntyi kilpailua isojen maalaistalojen kesken myös siitä, kuka kinkerit sinä vuonna saa järjestää. Kinkereiden pidon itselleen saanut talo valmistautuikin aina huolella tapahtumaan.
Ennen kinkerit olivat yksi keskeinen kansanopetuksen muoto. Kinkerit, lukukinkerit, lukuset eli kirkon pitämät kristinopin taidon kuulustelut olivat yleisiä vielä muutama vuosikymmen sitten. Katekismusta, Raamattua ja virsiä piti osata laajasti; kinkerikuri oli jämäkkä. Kinkerien pääosa muodostui kinkeriväen luettamisesta. Toisin sanoen kinkereillä seurakuntalaisten lukutaidon ja katekismuksen tuntemus testattiin. Kinkerit olivat joillekin koettelemuksen hetkiä, kun yllättäen kysyttiin sellaista, mihin ei tiennytkään vastausta. Tällainen osallistuja saattoi jopa joutua nolatuksi tietämättömyytensä takia.
Minulla on monia henkilökohtaisia muistoja kinkereistä. Kinkerit olivat jokavuotinen tapahtuma. Jo ihan pienestä pitäen osallistuin kinkereihin. Äitini toimi pyhäkoulunopettajana, mikä velvoitti hänet osallistumaan niihin. Olimme yleensä kinkereillä koko perheenä, mikä oli myös pappien toivomus. Kinkereihin osallistuminen jatkui koko kansakouluaikani ensin Sievissä ja myöhemmin Ylivieskassa.
Koulussa valmistauduttiin kinkereille opettelemalla ulkoa kinkerivirsi, joka vaihteli vuosittain. Lisäksi opeteltiin ulkoa kohtia katekismuksesta ja jokin kertomus Raamatusta selityksineen. Kinkerit olivat opettajillekin näytönpaikka. Mitä paremmin oppilaat osasivat "läksyt", sitä tyytväisimmiksi se teki opettajat. Muistan, kuinka kinkerivirren laulattanut kanttori ja katekismuksen ja Raamatun kohdan kuulustellut pappi kehuivat vuolaasti meitä koululaisia ahkeriksi ja kilteiksi. Pappi saattoi puhua vielä meille koululaisille kodin merkityksestä, vanhempien kunnioituksesta ja antoi muitakin eväitä hyviin käytöstapoihin. Koululaiset pääsivät lähtemään tämän jälkeen koteihin vanhemman väen jatkaessa vielä kinkereitä.
Kinkerit olivat myös eräänlaisia seurakunnan vuosikokouksia. Niissä esiteltiin kyläläisille uudet seurakunnan työntekijät ja kerrottiin seurakunnan työstä, sovittiin kylän kerhotoiminnasta, seurojen pidosta ja esimerkiksi siitä, kuka opettaa pyhäkoulussa. Kinkereillä käytiin läpi kaikki kinkeripiiriin kuuluvat kotitaloudet. Kyseltiin kuulumisia ja annettiin mahdollisuus esittää toivomuksia seurakunnan toiminnan suhteen.
Vieläkin kinkereillä käy vuosittain runsaat 100 000 suomalaista. Kaupungeissa kinkereitä ei enää pidetä. Erityisesti kevättalvi on kinkeriaikaa. Kinkereihin kuuluu vieläkin opetusta ja leppoisaa keskustelua Raamatusta tai jostakin ajankohtaisesta kirkon elämää koskevasta aiheesta sekä virrenveisuuta kanttorin johdolla.
sunnuntai 26. tammikuuta 2014
Suvuista ja sukunimistä
"Me olemme valittuja. Minusta tuntuu, että joka suvussa on yksi, jonka kutsumus on etsiä esi-isänsä, liittää lihat heidän luihinsa ja herättää heidät uuteen elämään. Hänet on valittu kertomaan suvun tarina. Samalla hän tuntee, että esi-isät jotenkin tietävät tämän ja hyväksyvät sen." (Tapani Tunkkari)
Lupasin blogikirjoituksia aloittaessani kirjoittaa muistoja varhaislapsuudestani sekä kertoa lyhyesti yli kymmenen vuotta kestäneen sukututkimukseni tuloksista. Sukututkimukseni aloittamisen syyksi - sen lisäksi, että se kiinnosti minua - oli myös Rättyän suvusta aloitettu sukututkimus. Lupasin avustaa tutkimuksen tekijää oman sukuni osalta. Annoin kaikki keräämäni tiedot sukututkijalle. Valitettavasti edellä mainittu tutkimus ei minun tietojeni mukaan kuitenkaan edennyt.
Nyt on tullut aika raottaa menneisyyden verhoa sukujeni osalta. Olen yrittänyt löytää laajasta sukututkimusaineistostani näkemykseni mukaan oleellisimman ja mielenkiintoisimman aineiston.
Laitan aluksi yleistietoa suvuista ja sukunimistä. "Jokaisella Suomen kansalaisella tulee olla määrätty sukunimi." Näin kuuluu sukunimestä annetun lain ensimmäinen pykälä. Laki astui voimaan tammikuun 1. päivänä 1921. Lain toinen pykälä kuului: "Se, jolla ei ole sukunimeä, olkoon velvollinen yhden vuoden kuluessa tämän lain voimaan tulemisesta sukunimen ottamaan." Tästä voidaan vetää johtopäätös, että sukunimi on suhteellisen uusia asia. Toisaalta samalla on todettava, että sukunimi nimenomaan Suomessa on myös erittäin vanha asia, sillä jotkut suomalaiset sukunimet ovat itse asiassa maailman vanhimpia sukunimiä!
Osmo Durchmanin laatimiin esivanhempaintauluihin perustuvat esimerkit osoittavat, että säätykierto oli maassamme melko vähäistä 1700-luvulla. Verrattain harvat suvut olivat saavuttaneet merkittävän aseman yhteiskunnassamme ja tällaisten sukujen lapset avioituivat yleensä vain omaan säätyyn tai yhteiskuntaluokkaan kuuluvien kanssa.
Kuuluisa Genealogia Sursilliana-teos on tavallaan sekin tämän ilmiön kuvaus. Se ilmestyi vuonna 1850 ja sen noin 2 000 sukunimeä käsittävään rekisteriin mahtui vain noin 200 suomalaista sukunimeä siitäkin huolimatta, että useat ruotsalaistuneet sivistyssuvut myös olivat kotoista alkuperää. Suuria Sursill-sukuja olivat mm. Aejmelaeus, Alcenius, Backman, Brenner, Cajanus, Calamnius, Castrén... Nivala... Muikkula, Mustakallio jne.
Uusi sukunimilaki oli tarkoitettu helpottamaan nimen vaihtamista. Lain henki kaatui joka päivä yhteen virkamieheen, jonka käsien kautta kaikki sukunimenmuutokset kulkivat. Tämä virkamies oli päättänut, ettei Suomeen saa tulla uusia sukuja. Jos joku otti uuden ennen käyttämättömän nimen, sitä ei voinut ottaa kukaan muu, jottei syntynyt uusia keinotekoisia sukuja. Hän jopa tutki hakijoiden osoitetiedot todetakseen, oliko tarkoituksena synnyttää uusi suku. Jos hakija ja nimen aiempi haltija asuivat samassa osoitteessa, lupaa ei tippunut. Mm. em. syystä sukunimi saattoi vaihtua suvussa useaan kertaan.
Nimi on tärkeä identiteettitekijä ihmiselle. Kaikki eivät viihdy syntymässään saamassaan sukunimessä tai vanhempiensa antamassa etunimessä.
Uusi sukunimilaki toi siis muutoksen sukunimeen. Ennen isoisääni Rieskaniemessä asunut perhe otti sukunimekseen Rieskaniemi. Näin Rieskaniemi-nimeä ei voitu käyttää enää uudelleen, koska osoite oli sama eli Sievi kk. Rieskaniemi-sukunimeä on vieläkin käytössä mm. Sievissä. Vielä aikaisempi esi-isilläni ollut Fiskaali sukunimenä eri muodoissaan on myös säilynyt Sievissä.
Nivala sukunimenä on suosittu ylivieskalaisten, haapajärvisten ja pyhäjärvisten keskuudessa. Mm. Kyösti Kallion vaimo oli omaa sukua Nivala
Mikko, Tyyne ja Lauri Nivala
Pääasiallinen lähde: Suomalaisia sukuja ja sukunimiä. Joka perheen sukunimi- ja sukututkimusopas. Toim. Börje Thilman, ss. 7-39. Sen ohella olen käyttänyt myös muita lähteitä.
Lupasin blogikirjoituksia aloittaessani kirjoittaa muistoja varhaislapsuudestani sekä kertoa lyhyesti yli kymmenen vuotta kestäneen sukututkimukseni tuloksista. Sukututkimukseni aloittamisen syyksi - sen lisäksi, että se kiinnosti minua - oli myös Rättyän suvusta aloitettu sukututkimus. Lupasin avustaa tutkimuksen tekijää oman sukuni osalta. Annoin kaikki keräämäni tiedot sukututkijalle. Valitettavasti edellä mainittu tutkimus ei minun tietojeni mukaan kuitenkaan edennyt.
Nyt on tullut aika raottaa menneisyyden verhoa sukujeni osalta. Olen yrittänyt löytää laajasta sukututkimusaineistostani näkemykseni mukaan oleellisimman ja mielenkiintoisimman aineiston.
Laitan aluksi yleistietoa suvuista ja sukunimistä. "Jokaisella Suomen kansalaisella tulee olla määrätty sukunimi." Näin kuuluu sukunimestä annetun lain ensimmäinen pykälä. Laki astui voimaan tammikuun 1. päivänä 1921. Lain toinen pykälä kuului: "Se, jolla ei ole sukunimeä, olkoon velvollinen yhden vuoden kuluessa tämän lain voimaan tulemisesta sukunimen ottamaan." Tästä voidaan vetää johtopäätös, että sukunimi on suhteellisen uusia asia. Toisaalta samalla on todettava, että sukunimi nimenomaan Suomessa on myös erittäin vanha asia, sillä jotkut suomalaiset sukunimet ovat itse asiassa maailman vanhimpia sukunimiä!
Osmo Durchmanin laatimiin esivanhempaintauluihin perustuvat esimerkit osoittavat, että säätykierto oli maassamme melko vähäistä 1700-luvulla. Verrattain harvat suvut olivat saavuttaneet merkittävän aseman yhteiskunnassamme ja tällaisten sukujen lapset avioituivat yleensä vain omaan säätyyn tai yhteiskuntaluokkaan kuuluvien kanssa.
Kuuluisa Genealogia Sursilliana-teos on tavallaan sekin tämän ilmiön kuvaus. Se ilmestyi vuonna 1850 ja sen noin 2 000 sukunimeä käsittävään rekisteriin mahtui vain noin 200 suomalaista sukunimeä siitäkin huolimatta, että useat ruotsalaistuneet sivistyssuvut myös olivat kotoista alkuperää. Suuria Sursill-sukuja olivat mm. Aejmelaeus, Alcenius, Backman, Brenner, Cajanus, Calamnius, Castrén... Nivala... Muikkula, Mustakallio jne.
Uusi sukunimilaki oli tarkoitettu helpottamaan nimen vaihtamista. Lain henki kaatui joka päivä yhteen virkamieheen, jonka käsien kautta kaikki sukunimenmuutokset kulkivat. Tämä virkamies oli päättänut, ettei Suomeen saa tulla uusia sukuja. Jos joku otti uuden ennen käyttämättömän nimen, sitä ei voinut ottaa kukaan muu, jottei syntynyt uusia keinotekoisia sukuja. Hän jopa tutki hakijoiden osoitetiedot todetakseen, oliko tarkoituksena synnyttää uusi suku. Jos hakija ja nimen aiempi haltija asuivat samassa osoitteessa, lupaa ei tippunut. Mm. em. syystä sukunimi saattoi vaihtua suvussa useaan kertaan.
Nimi on tärkeä identiteettitekijä ihmiselle. Kaikki eivät viihdy syntymässään saamassaan sukunimessä tai vanhempiensa antamassa etunimessä.
Uusi sukunimilaki toi siis muutoksen sukunimeen. Ennen isoisääni Rieskaniemessä asunut perhe otti sukunimekseen Rieskaniemi. Näin Rieskaniemi-nimeä ei voitu käyttää enää uudelleen, koska osoite oli sama eli Sievi kk. Rieskaniemi-sukunimeä on vieläkin käytössä mm. Sievissä. Vielä aikaisempi esi-isilläni ollut Fiskaali sukunimenä eri muodoissaan on myös säilynyt Sievissä.
Nivala sukunimenä on suosittu ylivieskalaisten, haapajärvisten ja pyhäjärvisten keskuudessa. Mm. Kyösti Kallion vaimo oli omaa sukua Nivala
Mikko, Tyyne ja Lauri Nivala
Pääasiallinen lähde: Suomalaisia sukuja ja sukunimiä. Joka perheen sukunimi- ja sukututkimusopas. Toim. Börje Thilman, ss. 7-39. Sen ohella olen käyttänyt myös muita lähteitä.
Isäni suvusta
Rieskaniemen "vanhempi poika" rakuunana ja lappilaisena. Taustalla isäni kotitalo Rieskaniemi.
Monet nimet ovat pohjalaisia talonnimiä (esimerkiksi Rajaniemi, Rieskaniemi, Sorvisto jne). Isäni sukunimenä on ollut ensin Rieskaniemi ja myöhemmin Nivala.Vuoden 1921 sukunimilaki vahvisti lopullisesti sukunimen kiinnittymisen ihmiseen. Sitä ennen sukunimen virkaa oli hoitanut asuinpaikan nimi, joka muuttui asuinapaikan vaihtuessa. Sukunimeksi otettiin milloin mikäkin talon, seudun tai esimerkiksi mäen nimi, kuten Rieskaniemi, joka on vielä tänäkin päivänä pieni mäennyppylä Sievin kirkonkylältä viisi kilometriä suoraan itään.
Oman sukuni sukunimi oli Ruotsin vallan aikana ruotsinkielinen Fiskals, Fiskaal, Fiskaali, kuten sukututkimuksestani selviää. Monet etunimet olivat ruotsinkielisiä, kuten Lars (Lauri) tai Lisa (Liisa), Gustafva (Kustaava) isoäitini etunimenä. Mainittakoon vielä tässä yhteydessä, että kalajokivarren nimistä Vieska (Ylivieska, Alavieska) tulee Lapin sanasta vieske, mikä tarkoittaa peurojen tai porojen talvilaidunta. Alue on ollut lappilaisten vanhaa asuinaluetta. NIVALA-nimi tulee taas seudun vanhimman asukkaan nimestä Niva (Kaija). Nimi perustunee sanaan niva mieluimmin pohjoisessa merkityksessä "pieni koski" kuin savolaisessa merkityksessä "kova, sitkeä". Nykyisestä Nivalan kaupungista käytettiin ennen nimeä Pidisjärvi. Siitä, miksi isovanhempani valitsivat Rieskaniemi-sukunimen jälkeen Nivalan, ei minulla ole tietoa. Nivalan pitäjällä ei liene mitään yhteyttä Nivala-sukunimeen eikä myöskään muihin Nivala-sukunimillä oleviin sukuihin.
Esi-isäni olivat talonpoikaissukua. Ammatiksi heille oli merkitty talollinen, isäntä tai molemmat yhdessä. Vaimojen kohdalla oli merkintä talollisen tytär. Sukututkimukseni ulottuu isäni isän suvun osalta 1700-luvun puoliväliin.
Isäni isän isä tunnettiin Sievissä Fiskaalin pappana. Hän oli arvostettu ja vakaa isäntämies. Hänen tehtävänään oli pitää huolta kirkon omistamien rakennusten kunnosta. Tämä luottamustehtävä periytyi usein isältä pojalle. Niinpä isäni isä valittiin samaan tehtävään. Tehtävä siirtyi vielä yhden pykälän suvussa, kun isäni veli Leander (Leja) jatkoi tehtävässä. Isäni osallistui puuseppänä usein kirkolle kuuluvien rakennusten rakenteiden tekoon ja korjauksiin. Erityisesti hän mainitsi kirkkoa vastapäätä - ruumishuoneen seinällä sijaitsevan - vaivaisukon katoksen tekemisen ja kunnossa pitämisen.
Liisa ja Heikki Nivala
Isoisäni tunnettiin ahkerana ja monissa luottamustehtävissä toimivana henkilönä. Hän viljeli Rieskaniemen tilaa, joka oli Sievin suurimpia. Myös metsämaat olivat laajat. Hän oli myös taitava käsistään. Isäni peri häneltä monia taitoja, kuten mm. puusepän taidot. Rieskaniemen talossa asui minun varhaislapsuuteni aikana kolme perhettä. Pihapiirissä oli 11 rakennusta. Navettoja ja hevostalleja oli molempia kaksi.
Isäni äiti oli Rättyän sukua Kannuksen Eskolasta. Keräämäni tiedot ulottuvat 1600-luvun loppupuolelle. Avioliittojen myötä sukunimet muuttuivat Ullakonojaksi ja Ullakoksi. Myös sukunimi Hanhineva liittyy kiinteästi mummoni sukuun hänen äitinsä kautta. Sukulaisuussuhteet Rättyän sukuun jäivät nuoremmalta sukupolvelta vaille huomiota. Eräs Rättyän suvun edustaja olikin 1950-luvulla kulkenut sukulaisteni luona kyselemässä sukulaisuussuhteista. Sukulaisuussuhteet olivat silloin jääneet vain arvailujen varaan. Isäni tiesi näistä sukulaisuussuhteista, koska piti mm. erästä tunnettua sieviläistä sukulaisenaan. Sievissä syntynyt ja siellä nuoruutensa elänyt Lauri Robert Haikola oli suomalainen luterilainen pappi, teologian tohtori ja professori, jota arvostetaan kansainvälisesti merkittävänä Luther-tutkijana. Hän ja isäni olivat sukua keskenään äitiensä kautta. Lauri Haikola ja isäni olivat suojeluskuntakavereita. Rättyän suvun jäämistöstä löytyi myös muutama vuosi sitten Mari-tätini ja erään Rättyän suvun jäsenen kirjeenvaihtoa.
Äitini suvusta
Jatkan tässä blogissani äitini Tyyne Maria Nivalan, omaa sukuaan Tuomi, suvusta. Äitini suku oli pohjalaista talonpoikaisjuurta. Kerron ensin lyhyesti äitini varhaislapsuuden vaiheista.
Äitini varhaislapsuuteen liittyy eräs sukulaisperhe erittäin kiinteästi. Äitini mummo ja pappa (Nurkan mummo ja pappa) asuivat Nurkka-nimistä tilaa (torppaa) Ylivieskan Raudaskylän Löytynperällä. Nurkan-talon oli hankkinut isänisän isä vanhuuden turvaksi. Äitini esi-isä (edellä mainittu) oli palvellut ruotusotilaana Ruotsin vallan aikana. Hänen nimensä oli Juho Matinpoika Tuomi, syntynyt 1836. Selvittäessäni sukuni taustoja sain Ylivieskan kirkkoherranvirastosta kopion kirkonkirjan sivusta, joka osoitti Juho Tuomen olleen Kamsulan sukua Ylivieskasta. Palattuaan takaisin ruotusotilaan tehtävästä hän oli asettunut ensin asumaan Kalajoelle ja ottanut sukunimekseen Tuomi. Kalajoelta hän oli muuttanut Ylivieskan Kankaanmäelle ja edelleen Löytynperälle, mistä sai torpan viljeltäväkseen.
Tuolloin elettiin ruotujakolaitoksen aikaa. Ruotu järjesti palvelusajaksi sotilaalle myös torpan ja palan viljelysmaata. Torpat jäivät torppareiden omistukseen. Juho Tuomen muutettua Löytynperälle hänen poikansa Herman löysi vaimon Löytynperältä Saaren talon tyttärestä Anna Kreta Löytynojasta (Saaren Reetasta).
Äitini äiti Eeva Tuomi o.s. Suorsa kuoli kehkotautiin äitini ollessa kahden vuoden ikäinen. Nurkan mummo ja pappa ottivat äitini ja hänen sisarensa Fannin hoitoonsa. Alle 10-vuotiaana äitini muutti asumaan isänsä Frans (Ransu) Tuomen ja hänen uuden vaimonsa luokse Löytynperän Linjalaan. Perheeseen oli jo syntynyt lapsia uudesta avioliitosta. Usein tytöt olivat edelleen Nurkalla mummon hoidossa. Äitini kertoi usein näistä pakomatkoista Nurkalle ja isänsä houkutteluista takaisin kotiin.
Äitini lähetettiin 12-vuotiaana vieraan palvelukseen Nivalan Välikylälle. Siellä hän sairastui vakavasti. Raskas ruumiillinen työ oli viedä äitini ennenaikaiseen kuolemaan. Hän toipui sairaudesta monen kuukauden sairastelun jälkeen. Rankka ajanjakso äitini elämässä oli päättynyt.
Vierailin usein äitini kanssa Nurkalla. Nurkan papan muistan hämärästi. Sen sijaan Nurkan mummon muistan oikein hyvin, sillä olinhan jo 14-vuotias hänen kuollessaan. Nurkan mummo oli lempeä ja rakastettava. Hän istui Nurkan peräkamarin keinutuolissa, veisasi virsiä ja pyöritti peukaloitaan. Usein hän silitti minua ollessani lapsi ja puhui lempeästi Jeesuksesta. Herännäisyys eli körttiläisyys periytyykin sukuuni lähinnä Nurkan mummon ja papan vaikutuksesta.
Frans (Ransu) Tuomi
Perheeseen syntyi vielä 15 lasta uuden avioliiton myötä
Isoisäni Frans Tuomi siirtyi Raudaskylän Löytynperältä asumaan Sieviin sen jälkeen, kun hänet oli valittu pappilan pehtooriksi. Vuonna 1947 hänestä tuli oman tilan omistaja. Isoisäni tunnettiin maanviljelijänä, kirvesmiehenä ja monissa luottamustehtävissä toimivana vakaana ja rehtinä miehenä. Erityisenä piirteenä hänen kohdallaan mainittakoon se, ettei hän sallinut kenestäkään puhuttavan pahaa.
Äitini äidin Eeva Laurintytär Suorsan sukujuuret ovat Kainuussa. Hän oli sisarusparvensa vanhin yhdeksän lapsisesta perheestä. Sukuun liittyy läheisesti tunnettuja kainuulaisia sukuja, kuten Väisäset, Moilaset ja Heikkiset. Eeva Laurintytär Suorsa muutti Puolangalta 10.4.1911 Raudaskylän Löytynperälle hoitamaan lähisukulaisensa Abel Laurinpoika Suorsan (syntynyt 21.3.1871, kuollut 4.7.1950) taloutta. Abel Suorsa oli ottanut vaimon Löytynojan suvusta. Äidinäiti avioitui Frans Petter Tuomen kanssa 2.5.1913. Hän kuoli 11.1.1916. Äitini meni palvelukseen Sievin Rieskaniemeen isäni kotitaloon 16-vuotiaana. Hän avioitui Mikael (Mikko) Nivalan kanssa 22.11.1931.
Vanhempieni kahdeksasta lapsesta kuusi kuoli aivan pienenä. Lasten kuolemat olivat vanhemmilleni raskaita ja koko elämään vaikuttavia tapahtumia. Ihmisten kannanotot kuolemantapausten johdosta lisäsivät kokemuksen raskautta vanhempieni elämässä. Vasta viimeisen ja eloon jääneen lapsen kohdalla saatiin selville lasten kuolemien syyt.
Sisarukseni on haudattu Nivalan sukuhautaan Sievin kirkonkylässä. Muistan vanhempieni usein surreen sitä, etteivät he olleet voineet pystyttää sisaruksilleni hautakiveä varattomuutensa vuoksi. Nuorempi sukupolvi ei tiennyt mitään näistä sisaruksistani, kun asia tuli esille sukulaisvierailujen yhteydessä. Asia jäi vaivaamaan minua. Vuonna 2006 päätimmekin yhdessä vaimoni kanssa korjata tilanteen hankkimalla haudalle hautakiven. Tunnen sydämessäni edelleen hyvää mieltä ja syvää kiitollisuutta siitä, että saatoimme omalta osaltamme viedä tämän vanhempiani vaivanneen asian hyvään päätökseen.
Äitini varhaislapsuuteen liittyy eräs sukulaisperhe erittäin kiinteästi. Äitini mummo ja pappa (Nurkan mummo ja pappa) asuivat Nurkka-nimistä tilaa (torppaa) Ylivieskan Raudaskylän Löytynperällä. Nurkan-talon oli hankkinut isänisän isä vanhuuden turvaksi. Äitini esi-isä (edellä mainittu) oli palvellut ruotusotilaana Ruotsin vallan aikana. Hänen nimensä oli Juho Matinpoika Tuomi, syntynyt 1836. Selvittäessäni sukuni taustoja sain Ylivieskan kirkkoherranvirastosta kopion kirkonkirjan sivusta, joka osoitti Juho Tuomen olleen Kamsulan sukua Ylivieskasta. Palattuaan takaisin ruotusotilaan tehtävästä hän oli asettunut ensin asumaan Kalajoelle ja ottanut sukunimekseen Tuomi. Kalajoelta hän oli muuttanut Ylivieskan Kankaanmäelle ja edelleen Löytynperälle, mistä sai torpan viljeltäväkseen.
Tuolloin elettiin ruotujakolaitoksen aikaa. Ruotu järjesti palvelusajaksi sotilaalle myös torpan ja palan viljelysmaata. Torpat jäivät torppareiden omistukseen. Juho Tuomen muutettua Löytynperälle hänen poikansa Herman löysi vaimon Löytynperältä Saaren talon tyttärestä Anna Kreta Löytynojasta (Saaren Reetasta).
Äitini äiti Eeva Tuomi o.s. Suorsa kuoli kehkotautiin äitini ollessa kahden vuoden ikäinen. Nurkan mummo ja pappa ottivat äitini ja hänen sisarensa Fannin hoitoonsa. Alle 10-vuotiaana äitini muutti asumaan isänsä Frans (Ransu) Tuomen ja hänen uuden vaimonsa luokse Löytynperän Linjalaan. Perheeseen oli jo syntynyt lapsia uudesta avioliitosta. Usein tytöt olivat edelleen Nurkalla mummon hoidossa. Äitini kertoi usein näistä pakomatkoista Nurkalle ja isänsä houkutteluista takaisin kotiin.
Äitini lähetettiin 12-vuotiaana vieraan palvelukseen Nivalan Välikylälle. Siellä hän sairastui vakavasti. Raskas ruumiillinen työ oli viedä äitini ennenaikaiseen kuolemaan. Hän toipui sairaudesta monen kuukauden sairastelun jälkeen. Rankka ajanjakso äitini elämässä oli päättynyt.
Vierailin usein äitini kanssa Nurkalla. Nurkan papan muistan hämärästi. Sen sijaan Nurkan mummon muistan oikein hyvin, sillä olinhan jo 14-vuotias hänen kuollessaan. Nurkan mummo oli lempeä ja rakastettava. Hän istui Nurkan peräkamarin keinutuolissa, veisasi virsiä ja pyöritti peukaloitaan. Usein hän silitti minua ollessani lapsi ja puhui lempeästi Jeesuksesta. Herännäisyys eli körttiläisyys periytyykin sukuuni lähinnä Nurkan mummon ja papan vaikutuksesta.
Frans (Ransu) Tuomi
Isoisäni Frans Tuomi siirtyi Raudaskylän Löytynperältä asumaan Sieviin sen jälkeen, kun hänet oli valittu pappilan pehtooriksi. Vuonna 1947 hänestä tuli oman tilan omistaja. Isoisäni tunnettiin maanviljelijänä, kirvesmiehenä ja monissa luottamustehtävissä toimivana vakaana ja rehtinä miehenä. Erityisenä piirteenä hänen kohdallaan mainittakoon se, ettei hän sallinut kenestäkään puhuttavan pahaa.
Äitini äidin Eeva Laurintytär Suorsan sukujuuret ovat Kainuussa. Hän oli sisarusparvensa vanhin yhdeksän lapsisesta perheestä. Sukuun liittyy läheisesti tunnettuja kainuulaisia sukuja, kuten Väisäset, Moilaset ja Heikkiset. Eeva Laurintytär Suorsa muutti Puolangalta 10.4.1911 Raudaskylän Löytynperälle hoitamaan lähisukulaisensa Abel Laurinpoika Suorsan (syntynyt 21.3.1871, kuollut 4.7.1950) taloutta. Abel Suorsa oli ottanut vaimon Löytynojan suvusta. Äidinäiti avioitui Frans Petter Tuomen kanssa 2.5.1913. Hän kuoli 11.1.1916. Äitini meni palvelukseen Sievin Rieskaniemeen isäni kotitaloon 16-vuotiaana. Hän avioitui Mikael (Mikko) Nivalan kanssa 22.11.1931.
Vanhempieni kahdeksasta lapsesta kuusi kuoli aivan pienenä. Lasten kuolemat olivat vanhemmilleni raskaita ja koko elämään vaikuttavia tapahtumia. Ihmisten kannanotot kuolemantapausten johdosta lisäsivät kokemuksen raskautta vanhempieni elämässä. Vasta viimeisen ja eloon jääneen lapsen kohdalla saatiin selville lasten kuolemien syyt.
Sisarukseni on haudattu Nivalan sukuhautaan Sievin kirkonkylässä. Muistan vanhempieni usein surreen sitä, etteivät he olleet voineet pystyttää sisaruksilleni hautakiveä varattomuutensa vuoksi. Nuorempi sukupolvi ei tiennyt mitään näistä sisaruksistani, kun asia tuli esille sukulaisvierailujen yhteydessä. Asia jäi vaivaamaan minua. Vuonna 2006 päätimmekin yhdessä vaimoni kanssa korjata tilanteen hankkimalla haudalle hautakiven. Tunnen sydämessäni edelleen hyvää mieltä ja syvää kiitollisuutta siitä, että saatoimme omalta osaltamme viedä tämän vanhempiani vaivanneen asian hyvään päätökseen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)