sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Sota-ajan jouluaattona



Sota-ajan joulu oli tulossa Rieskaniemen Toivolaan. Hyvissä ajoin ennen joulua oli lähes aikuinen naapurin Anna-Liisa kertonut nähneensä akkunamme (sieviläinen versio sanasta ikkuna) takana tonttuja tiirailemassa, olinko ollut kiltti. Tämä aiheutti sen, että katselin itsekin hiukan pelokkaana usein ulos nähdäkseni tontuista edes vilauksen. Akkunat olivat yksilasiset, minkä vuoksi ne menivät pakkasella niin sanotusti umpijäähän. Nähdäkseen ulos oli jäässä olevaan akkunaan puhallettava niin kauan, että jäähän tuli reikä tai pidettävä sormea ruudulla, kunnes jää sormen alla suli. Äitinikin taisi joskus mainita tonttujen liikkeistä akkunamme alla. Muistan isäni vain hymyilleen salaperäisen näköisenä kysymyksilleni tontuista. Vilaustakaan tontuista en kuitenkaan itse päässyt koskaan näkemään.

Joulu pyhineen ja kaikkine tapahtumineen oli minulle - perheen ainoalle lapselle - odotettu ajanjakso. Kohdallani päivät eivät poikenneet paljoakaan toisistaan tavanomaisessa arjen hyörinässä. Joulu teki erilaisuudessaan ja jännityksen täyttämänä poikkeuksen tästä tavanomaisuudesta. Joulupukin odotus lahjoineen, erilaiset jouluiset tuoksut ja usein jouluaamun kirkkomatka ovat niitä kokemuksia, jotka eivät koskaan unohdu. Näitä kokemuksisa ei tarvitse jakaa yksin, sillä ajasta aikaan, vuodesta toiseen lasten kokemukset joulusta näyttävät toistuvan samansuuntaisina.

Sota-ajan joulut - ne, joita varhaislapsuuden kodissani vietettiin ja joita yhä tässä muistelen - poikesivat nykyajan joulunvietosta monin tavoin. Joululahjat olivat yleensä itse tehtyjä ja niitäkin lapset saivat vain muutaman, kahdesta kolmeen. Aikuiset eivät juuri lahjoja saaneet. Joulun ruokapöydässä ei ollut juurikaan herkkuja, sillä koko maata koetellut elintarvikepula näkyi myös joulupöydän antimissa. Kun ulkomailta ei saatu sodan vuoksi mitään elintarvikkeita, monet ennen sotia jouluateriaa monipuolistaneet ruoka-aineet jäivät pelkästään kotimaisen tuotannon varaan. Lapsille niin tärkeät karamellitkin puuttuivat joululahjavalikoimasta. Vaikka kodeissa yritettiin parhaan mukaan tarjota tavanomaisesta poikkeavia ruokia, jäi jouluateria tämän päivän mittapuun mukaan vaatimattomaksi. Toki joitakin normaalista arkipäivästä poikkeavia elintarvikkeita oli säästetty joulunviettoa varten. Äitini oli leiponut "jouluhyvää" joulua edeltävinä päivinä. Jouluiset tuoksut antoivatkin joulunodotukselle aivan erityisen tunteen tulevasta juhlasta.

Tupa, joka toimi myös puusepänverstaana, oli joulua silmällä pitäen siivottu. Höylälastut tuvan lattialta oli lakaistu ja puun työstämisestä aiheutunut pöly pyyhitty huolella pois. Puusepän työkalut oli järjestetty hyllyyn hyvään järjestykseen. Kuusi oli kannettu rantteelta (puiden tekopaikka) tupaan. Se oli haettu Pillikallion maastosta vesikelkalla odottamaan sisäänpääsyä jo muutamia päiviä aikaisemmin. Kuuseen oli ripustettu kodin aarteisiin kuuluva lasista tehty monivärinen helminauha eri maiden pienoislippujen ja itse tehtyjen kynttilöiden kanssa. Aitasta oli haettu puutynnyrissä ja suolavedessä ollut, jouluun säästetty normaalia isompi pala sianlihaa. Nyt se oli paistettu uunissa. Sen paistamisesta tullut tuoksu leijui vieläkin tuvassa. Kesällä poimitut suolasienet oli liotettu vedessä joulupöytään pantaviksi. Uunin jälkilämmössä paistettu jouluinen ohrapuuro odotti syöjiä. Jouluntuntua lisäsi äitini valmistama soppa; hedelmäsopan korvike, joka oli niin sanotusta puuronkastike-jauheesta valmistettu. Toppasokeria oli murskattu keiton makeuttamiseen. Keittoon oli lisätty omenan palasia, jotka isä oli hankkinut syksyllä jostain ja joita oli säästetty huolellisesti moneen paperiin käärittyinä ruokakommuutissa (ruoan säilytyspaikka). Sopassa taisi olla vielä kaiken kukkuraksi Hullulan takaiselta suolta poimittuja (sieviläisittäin sanottuna) linttejä eli lakkoja.

Joulunodotus tiivistyi aattoillan pimentyessä äidinkin ehdittyä navetta-askareiltaan sisään. Myös eläimille oli annettu ylimääräistä "apetta" joulun perinteisiin liittyen. Karbidilamppu ruokapöydän yläpuolella oli sammutettu ja kynttilät kuusessa sekä pöydällä sytytetty; hetki, joka merkitsi lapselle kohokohtaa aattoillassa. Joulupukin tulo sai pienen pojan poskille jännityksen punan. Olin hetkeä aikaisemmin kuunnellut salaa äitini ja isäni keskustelun kamarin puolella. Keskusteluun oli sisältynyt lause: "Mitähän se mahtaa lahjasta sanoa?". Oli siis odotettavissa jokin minulle mieluinen lahja. Kohta alkoikin porstuasta kuulua kovaa meteliä. Sisään kompuroi suurieleisesti ja luudanvartta voimakkaasti lattiaan lyöden joulupukki. Joulupukki ei juurikaan jutellut, vaan käski tuoda lahjat esille. Puotipaperiin kääritty pehmopaketti - Liisa mummon kutomat villasukat - eikä myöskään uusi aapinen juuri nyt kiinnostaneet, sillä odotus oli jo etukäteen arvailujen varaan jääneessä lahjassa.

Ei voi olla totta! Isä työnsi ulko-ovesta sisään suurta paketoimatonta puusta valmistettua oikein ratilla ja pyörillä varustettua autoa. Auto oli niin iso, että sen etupenkille mahtui vaivatta istumaan ja saattoi ottaa vielä viereensä naapurin Eskonkin. Olin nähnyt auton pyörät höyläpenkillä aikaisemmin, mutta isäni oli sanonut niiden olevan uusien pystykirnujen pohjia vastatessaan kysymykseeni, mitä ne olivat. Joulupukki taisi unohtua kokonaan, kunnes vilkaisuni joulupukkiin aiheutti kovan hämmennyksen ja suuren pettymyksen sisimmässäni. Joulupukin istahtaessa hetkiseksi kessurahille, oli turkin päälle valahtanut pitkä letti, joka näytti aivan samanlaiselta kuin naapurin Anna-Liisan letti?! Moneen kertaan yritin puhutella joulupukkia. Vihdoin viimein hän suostui möreällä äänellä lausumaan muutaman sanan. Äänen möreydestä huolimatta ei ollut epäilystäkään siitä, että Anna-Liisa oli pukeutunut joulupukiksi. Usko joulupukkiin oli tämän havainnon myötä menneen talven lumia, vaikka en sitä tohtinut vanhemmilleni silloin heti tunnustaa.

Joulupukin käynnin jälkeen nautittiin jouluateria. Lyhyen hetken sain sinä aattoiltana tutustua mieluiseen lahjaani: pyörittää autoni rattia ja päristellä huuliani moottorin ääntä matkien, kunnes äitini vaati minua nukkumaan seuraavan aamun aikaisen herätyksen vuoksi. Onnellisena saamistani lahjoista kömmin vuoteeseeni jo tuleva joulukirkkomatka mielessäni.



Matka joulukirkkoon sota-aikana

Jouluaamun jumalanpalvelus eli joulukirkko alkoi kello kuusi. Joulukirkko oli suosittu niin kuin se on vielä nykyisinkin. Kotonani jouluaamuna lähtövalmisteluja kirkkoon herättiin tekemään aamukolmelta. Jouluyön uni oli jäänyt lyhyeksi, koska uni oli karannut iltayöstä jännityksen purkautumisen myötä ja ajatusten askarrellessa vielä mieluisassa joululahjassa. Kirkkomatka tehtiin tällä kertaa poikkeuksellisesti hevosella. Tavallisesti kirkkomatka tehtiin jalkaisin tai potkukelkalla potkutellen. Etukäteen oli sovittu erään tutun isännän kanssa kirkkomatkasta hänen hevosensa kyydissä. Kirkkoreen eteen valjastettu hevonen pysähtyi sovitusti kotimme kohdalla ja otti meidät kyytiin.

Minun matkani kirkkoon alkoi lammasvällyjen alla talon emännän ja äitini välissä takapenkillä. Isäni istui kyytimiehen viereen etupenkille. Matka eteni kulkusten kilkattaessa ja aisakellon soidessa. Tällä nimenomaisella kerralla luokkiin oli asetettu isohko, ns. ylimääräinen kello, joka soi hevosen askelten tahdissa. Joulukirkkoon varustauduttiin yleensä aina niin hevosen kuin muunkin varustelun osalta huolella ja talon parasta näyttäen. Näyttäyipä joskus näissä varusteluissa myös turhamaisuus joidenkin kohdalla, kuten isäni asian ilmaisi. Tällä kertaa ennen sotia hankittu lampaannahkaturkki lämmitti kyytimiestämmekin poikkeuksellisesti. Vaikka pappani perheineen asui lähellä kirkkoa, myös he valjastivat aina hevosen kirkkomatkaa varten, koska perinne velvoitti näin tekemään joulukirkkoon mentäessä.

Matkanteko Rieskaniemestä kirkolle eteni alkuvaiheessa vielä tasaista ravia. Jossain vaiheessa matkaa alkoi takaa kuulua aisakellon ääntä eli sieviläisittäin "moikinaa". Tätä hetkeä oli kyytimies ilmeisesti ennättänyt jo odottaa. Perinteiset jouluaamun kilpa-ajot saattoivat alkaa! Takaa lähestyvän hevosen tullessa oman kirkkorekemme taakse kyytimiehen ohjasten lyönnit hevosen kylkiin merkitsivät sitä, että kilpailu hevosten paremmuudesta oli alkanut - nyt koeteltiin niin hevosen kuin ohjastajan paremmuutta. Hevosen kavioista irronneet lumipaakut viuhuivat päidemme yli. Sitä en enää muista, kumpi hevonen kilvan voitti, mutta sen vielä muistan, että kaksi hevosta kirmasi joulukirkkoon pitkään rintarinnan ja sen, että kyytiveikkojen leikkimielinen huutelu toisilleen rikkoi jouluaamun rauhan ja hiljaisuuden. Kolmaskin hevonen kirkkorekineen ilmestyi jossain vaiheessa taaksemme.

Lähempänä kirkonkylää oli sytytetty kynttilöitä talojen ikkunoille. Erään loppumatkassa sijainneen talon pitkän koivukujan tienpuoleiseen päähän oli tehty lumipallolyhtyjä kynttilävalaistuksineen ja koivunoksiin oli ripustettu karbidilyhtyjä. Niin näyttävä oli talonväen luoma jouluaamun valaistus, että se on säilynyt vieläkin hyvin muistoissani. Hevonen rekineen jätettiin kirkonmäen alapuolelle apteekin puomiin, koska kirkon edessä olevien hevospuomien arveltiin olevan jo täynnä. Hiestä märän hevosen selkään laitettiin loimi ja sille annettiin heinätukko syötäväksi. Taisipa hevosen omistaja vielä juottaa hevosen ja antaa kauroja palkkioksi hyvin sujuneesta matkasta.

Myös sen vielä muistan, että edellinen kirkossa käynti oli ollut aikaisemmin joulunalusviikolla, kun naapurin poika oli kaatunut sodassa ja laskettu isänmaan multiin. Nyt tunnelma oli toisenlainen; valaistu ja täynnä oleva kirkko jättivät pysyvän muiston pienen lapsen mieleen.


Lapsuuden joulukirkoista muistan parhaiten keskellä kirkkoa isossa kattokruunussa ja kirkon edessä joulukuusessa palaneet oikeat kynttilät. Saimme paikan kirkossa läheltä lämmitysuunia eli kamiinaa, jonka hehkuva lämpö teki olon vähemmän miellyttäväksi - suorastaan tukalaksi. Lapsuuden jouluina kirkkoreissut taisivat olla enemmän nukkumatin kanssa vietettyjä hetkiä edellisen yön lyhyiksi jääneiden unien vuoksi. Ei se uneen vaipuminen tainnut olla kaukana myöskään vanhemmilta joulukirkkovierailta - ei etenkään heiltä, jotka olivat tulleet joulukirkkoon pitkien matkojen takaa.

Tällä kertaa ajatukseni taisivat olla joulusaarnan sanoman sijasta enemmän ikimuistoisessa joululahjassani ja halussani saada pyörittää tämän uuden lahjaksi saamani auton rattia. Ennen kuin pääsin rakkaiden lahjojeni pariin, odotti meitä vielä vierailu sukulaistalossa.

tiistai 3. joulukuuta 2013

Suomi-neidon juhlapäivänä

Suomi-neito - joksi rakasta isänmaatamme kutsutaan - täyttää 96 vuotta. Jos Suomi-neito olisi todella ihminen, sanoisimme häntä iäkkääksi tai vanhukseksi. Ikävertauksin puhuttaessa ymmärrämme kuitenkin, että itsenäisenä maana ja kansakuntana 96-vuotias on vielä melko nuori, lähes kuin lapsi.


Kuva: Pleksilasille kaivertamassani työssä tulevat esille kansallislintumme laulujoutsen ja kansalliskukkamme kielo.

Suomi-neito! Itsenäisyyspäivänä nostetamme sinulle siniristilipun, sinulle yksi maa kaikkien maiden ja kansojen joukossa. Olet meille rakkain kaikista maailman maista. Olemme osa sinua ja sinä olet oleellinen sekä rakas osa meitä. Isänmaamme Suomi syntyi 6. päivä joulukuuta vuonna 1917. Se oli arkinen torstai ja toivoa täynnä. Se oli yksi päivä toisten päivien joukossa ja kuitenkin tulevaisuutta ajatellen se oli erittäin merkittävä päivä meille kaikille suomalaisille.

Muutama omakohtainen muisto niistä ajoista, jolloin suomalaiset taistelivat ylivoiman edessä Suomen itsenäisyyden säilymiseksi. Ennen sotia syntyneenä muistan hämärästi miesten lähdön sotaan. Oma isänikin oli sotaan lähtevien joukossa, mutta sotaväessä saamiensa vammojen johdosta hän kotiutui ja siinä yhteydessä hänet myös vapautettiin rintamatehtävistä. Lapsen mielenmaisemaan on syöpynyt sukulaisteni lomalla käynnit rintamalta, sodan ajan niukkuus perheeni jo muutoinkin heikohkossa elintasossa, elintarvikkeiden säännöstely, puupohjakengät, naapuripitäjä Kalajoen pommitus, matalalla lentävät pommikoneet kotini yllä ja venäläisvangit töissä lähiseudun taloissa. Erityisesti muistan valkoiset arkut kirkon edustalla odottamassa sankarihautaan laskemista. Nuoren lesken valtavan surun hänen ollessaan kumartuneena kaatuneen miehensä haudan äärellä, kahden henkilön pitäessä kiinni ja näin estäen häntä itseään putoamasta hautaan. Alas lasketun suruharson takaa saatoin nähdä tuskaiset nuoren naisen kasvot. Muistan hyvin myös hautajaisten vieton, surutalojen itkunsekaisen tunnelman, pappien puheiden antaman lohdun ja virsien kiirimisen huoneesta toiseen. Elettiin aikaa, jonka en soisi koskaan enää palaavan. Yli 70 vuotta sitten olleet tapahtumat eivät ole tyystin häipyneet silloisen lapsen mielestä - saati sitten heidän, jotka joutuivat elämään ne niin rintamalla kuin kotirintamalla vielä konkreettisemmin todeksi. Heitäkin on vielä jäljellä.

Sota kosketti pappaani aivan erityisellä tavalla, vaikkei hän sotaan osallistunutkaan. Pappilan palveluksessa hän joutui viemään suruviestiä yhdessä papin kanssa kaatuneiden koteihin. Pappilan hevonen kärryineen ja rekineen tunnettiin pitäjällä. Kun pappilan hevonen ilmestyi kylänraitille, talonväkien katseet suuntautuivat tiellä liikkujiin. Kääntyykö hevonen pihaan vai meneekö se ohi? Talon sisälle mentäessä ei tarvinnut sanoa aluksi mitään. Hiljaisuuden saattoi keskeyttää äidin tai vaimon parkaisu: "Kuka heistä?", jos talosta oli useampi mies sodassa. Pappani palasikin sodan jälkeen usein näihin ikäviin muistoihin. Se tunne eli hänessä kipeänä aina hänen kuolemaansa saakka.

Suomi on saanut nauttia rauhasta, vapaudesta ja rauhanomaisesta rinnakkaiselosta muiden naapurikansojen joukossa jo vuosikymmeniä. Tiedämme myös toisenlaiset vaikeat, elämää tuhoavat ja paljon surua tuottaneet vaiheet itsenäisyytemme historiassa. Niistä ns. sisällisota on Suomen historian ristiriitaisin tapahtuma, jonka vaikutukset suomalaisiin ja suomalaiseen yhteiskuntaan ovat olleet poikkeuksellisen pitkäkestoiset. Unohtaa ei sovi myöskään maailmalla 1930-luvun lamana tunnettua ilmiötä, jota kutsuttiin Suomessa yleisesti pula-ajaksi. Sotakorvausten maksaminen toisen maailmansodan jälkeen oli raskasta aikaa kansakunnalle, vaikka se toi mukanaan myös hyötypuolia teollisuuden kehittymisen myötä. Tänään saamme elää täällä kotimaassamme syvää rauhanaikaa, jota on kestänyt jo huhtikuusta lähtien 68 vuotta, jos Lapin sota lasketaan mukaan.

Yleinen asevelvollisuus on säilyttänyt Suomessa kiistattomuutensa maanpuolustuksen perustana. Sotavuosien kokemukset puoltavat järjestelmän ylläpitämistä edelleen.Sen mukaan jokainen asevelvollisuusikäinen joutuu palvelemaan isänmaataan sosiaaliseen taustaansa katsomatta. Uusi teknologia on muuttanut puolustusvoimien rakennetta. Kriisin käsite on monipuolistunut. Kotirintaman toimivuus on erityisen tärkeää. Asevelvollisuus on jo selvästi muuttunut valikoivammaksi ja reserviä supistetaan. Vaikka puolustusmäärärahoja karsitaan, voi Suomi kehittää erityisesti ilma- ja merivoimia, kun juuri kukaan ei pidä enää maahyökkäystä todennäköisenä.

Suomen rajoja valvotaan. Meillä on tehokkaat ja nykyaikaiset valvontajärjestelmät sitä varten. Sen ovat osoittaneet maamme rajoihin kohdistuneet ja paljastuneet ilmatilanloukkaukset - tahattomat tai tahalliset. Itsenäisyydestä kiitollisena minun onkin hyvä lopettaa blogini laulun sanoin: "Ollos huoleton, poikas valveil on!".






torstai 7. marraskuuta 2013

Kettu kirveellä

Eräänä varhaisena jatkosodan aamuna Rieskaniemen Toivolassa asuva Mikael (Mikko) Nivala nousi vuoteeltaan päivän puuhiin. Aamukorvikkeet (kahvia ei sodan vuoksi ollut) juotuaan hän suuntasi askeleensa navetta-askareisiin. Pihaa ylittäessään hän antoi katseensa viipyä tapansa mukaan kirkonkylän suuntaan aukeavalla peltovainiolla. Katse viipyi vainiolla vain hetken, kun hän jo ryntäsi rantteelle (puiden pilkkomispaikka) hakemaan kättä pitempää, nimittäin  kirvestä. Navetta-askareet saivat toistaiseksi jäädä. Tuvan ovella Mikko kävi huikkaamassa tuvassa olijoille: "Tuota ny ei kahto kukkaan - meen kettujahtiin".

Akkunasta tiirailevat tuvassa olijatkin havaitsivat myös omin silmin ruskean eläimen etenevän vaivaloisesti vainiolla metsän suuntaan. Näky ei ollut ihan tavaton. Aikaisemminkin oli nähty kettuja ylittämässä vainioita niin sanotun "pikkumehtän" ja vainion toisella laidalla olevan metsän välillä. Nyt kuitenkin Mikon innokkuus kettujahtiin jäi ihmetyttämään, puhumattakaan jahdin onnistumisesta.

Puolijuoksua pyyntimies eteni peltojen ja ojien yli hyppelehtien kohti metsän rajaa, mihin saalis näytti menevän. Jossakin vaiheessa takaa-ajaja huomasi ketun luikkivan metsänrajassa olevan ladon alle. Ladon luo saavuttuaan ja kurkistettuaan ladon alle, hän näkikin kosketusetäisyydellä ketun hännän alushirsien välistä. Hän sai otteen hännästä vetääkseen ketun pois ladon alta - saamaan "lähtöselvityksen" elämälleen. Ote kuitenkin lipesi ja kettu pakeni ladon alta sen toiselle puolelle läheisen metsän suuntaan. Alkoi kilpajuoksu elämästä ja kuolemasta - kettu edellä ja Mikko "ruudittoman" aseen kanssa perässä. Välillä Mikko oli tavoittamassa saalistaan, välillä rako puolestaan kasvoi suuremmaksi. Eteen tuli piikkilanka-aita. Se verran kettu jäi empimään tässä vaiheessa, että Mikko sai kun saikin ketun hännästä kiinni. Kirves nousi "armoiskuun". Ketun elämä päättyi yhdellä kirveen hamaran iskulla päänuppiin.

Vainiota pitkin nähtiin pyyntimiehen palaavan: ei ketun häntä kainalossa - niin kuin vanha sanonta kuuluu -   vaan kettu olkapäällä.Samaan aikaan käveli ohimenevää tietä Parhialan emäntä, joka jäi ihmettelemään saalista ja kyselemään menestyksekkään kettujahdin kulusta. Kuultuaan Mikolta tarinan, lähti hän päätään pudistellen jatkamaan matkaa kirkolle. Mikko saattoikin alkaa nyt viivästyneet navetta-askareensa.

Kauan ei Mikon pyyntireissu pysynyt salassa. Jo aamupäivällä moni naapuri ja kirkonkyläläinenkin kävivät katsomassa saalista. Iltapäivällä tuli - asiasta vihiä saatuaan - kaksi lehtimiestä haastattelemaan Mikkoa ja ottamaan kuvia Mikosta ja ketusta. Paikallinen sanomalehti ja myöhemmin Suomen Kuvalehti uutisoivat tapauksesta kuvan kanssa. Laitan lehdissä olleen valokuvan tähän tekstini yhteyteen. Nyljettyään ketun Mikko kaupitteli nahan eteenpäin.

Miksi Mikko lähti ketun perään ja miksi jahti onnistui? Se johtui siitä, että ketun toinen etujalka oli poikki. Mikko arvelikin jalan katkenneen ketulle viritetyissä raudoissa. Mikko armahti siis haavoittunutta eläintä suuremmilta kärsimyksiltä.



Tämä kirjoittamani lehtiartikkeli on julkaistu Sieviläinen-paikallislehdessä keskiviikkona 19. marraskuuta 2008.




lauantai 2. marraskuuta 2013

Tiilen polttoa Kaakossa

Tämä kirjoitukseni on jatkoa tiilen valmistusta käsittelevään blogiini. Jos et ole lukenut vielä edellistä blogiani, niin kehotan tekemään sen ennen tämän lukemista. Sen lukeminen helpottaa tiilentekoprosessin kokonaisuuden hahmottamista.

Kun tiilet olivat kuivuneet katoksessa eri käsittelyvaiheiden jälkeen, olivat ne valmiita poltettaviksi. Tiilet ladottiin tiiliuuniin. Ladonta oli tehtävä erityisen huolellisesti ja ammattitaidolla.. Tiilien tuli olla tarkalleen yhtä kaukana toisistaan (noin 3 cm:n etäisyydellä). Uuni kapeni ylöspäin. Se takasi sen, että uunissa kuumuus oli tasainen. Uunissa oli kaksi tulipesää.

Muistelen, että poltto aloitettiin pitämällä uunien pesissä pientä tulta, jotta viimeinenkin kosteus saatiin tiilistä pois. Seuraavana päivänä puita lisättiin siten, että uunissa oli koko ajan tasainen kuumuus. Uuni peitettiin polton puolivälissä turpeilla tasaisen kuumuuden varmistamiseksi ja tiilien oikean värin saamiseksi. Polttaminen jatkui useita vuorokausia yötä päivää.

Tiilen polttaminen oli tarkkaa puuhaa. Tuli ei saanut sammua eikä kuumuus nousta liian korkeaksi. Tiilenpoltto vaati molemmilta vanhemmiltani huonosti nukuttuja öitä, kun jommankumman piti olla valveilla koko tiilenpolton ajan. Muistan tiilen polton olleen äidilleni erityisen kova ponnistus.

Tiilen poltossa ei tarvinnut olla yksin. Meidän perheeseen kuului yhtenä perheenjäsenenä aina kissa. Kissa olikin valvojan uskollinen seuralainen koko tiilen polton ajan, mitä se nyt välillä häipyi läheisille pelloille tuoden näytille pyydystämänsä hiiren. Meidän suurissa pihakoivuissa oli useita kottaraisenpönttöjä, joissa pesi kottaraispariskuntia. Isäni ja äitini kertoivat tiiliuunia vahtiessaan seuranneensa kottaraisten pesimäpuuhia aikansa kuluksi. Niiden "tirskutusta" pöntön läheisyydessä ei voinut olla huomaamatta. Myös monista muista yön aikana tapahtuneista asioista he kertoivat innokkaasti aamuisin. Nukuin itse läheisen aitan vintillä. Aitassa ei ollut ikkunoita, vaan vain yksinkertaisesti luukku. Heräsin joskus yöllä tiiliuunilta kuuluviin ääniin, kun joku oli tullut vierailemaan tiilenpolttajan luona. Muistan avanneeni aitan luukun tarkistaakseni äänen alkuperän.

Kun poltto lopetettiin, tiiliuuni jätettiin muutamaksi päiväksi jäähtymään. Jännityksellä uuni avattiin sen toteamiseksi, miten poltto oli onnistunut. Hyvinhän se oli onnistunut. Muutama liian tumma ja vääntynyt tiili toki löytyi, mutta kokonaisuus oli jopa kehumisen arvoinen. Isäni lajitteli tiilet kasoiksi niiden värisävyn perusteella.



Seuraavaksi pihaan ilmestyi tiilien ostajia hevosten vetämien lavakärryjen kanssa. Isäni oli vienyt sanaa rakentajille ja muille tiilien tarvitsijoille tiilenteostaan. Nyt hänen oli vuoro käydä kertomassa, että tiiliä voisi hakea.

Minulle ei koskaan selvinnyt, kuinka hyvä "rahasampo" tiilen valmistaminen oli. Sen kuitenkin tiedän, ettei sillä ainakaan päästy rikastumaan.

torstai 31. lokakuuta 2013

Savitiilen valmistusta Kaakossa

Lapsuuteni muistoista piirtyy mieleeni eräs kesä, kun kotonani Ylivieskan Kaakossa tehtiin savitiiliä. Pellot asuinseudullamme olivat ns. savipeltoja, mikä tarkoitti sitä, että heti multakerroksen alta löytyi kiinteää savimaata. Savi olikin hiekan ja veden lisäksi ne raaka-aineet, joita tarvittiin tiilenteossa.

Tiilenteko vaati monenlaisia valmisteluja. Isäni oli tehnyt laudasta muotteja eli formuja tiilen lyöntiä varten, joksi tiilenteon aloitusvaihetta kutsuttiin. Seuraavaksi isäni haki hevosella pellolta savikuorman sekä hiekanottopaikalta kuorman hiekkaa. Vettä tiilentekopaikalle tuotiin isoissa puutynnyreissä.

Mikko-isäni oli tehnyt sekoitusmyllyn, jossa raaka-aineet sekoitettiin ennen tiilien lyöntiä. Myllyä kutsuttiin myös savimyllyksi. Isäni kutsui sitä yksinkertaisesti vain myllyksi. Mylly, joka oli muodoltaan pyöreä ja noin kolme metriä korkea, ankkuroitiin paikoilleen maahan upotetuilla seipäillä. Myllyn seinät oli tehty lankuista. Myllyssä oli keskellä akseli (havutukki), johon oli kiinnitetty tappeja tasaisin välein. Akselin yläosaan oli kiinnitetty pitkä aisa eli vipu. Hevonen valjastettiin myllyn vivun ääripäähän vetolaitteen avulla. Hevonen pyöritti akselia kiertämällä kehää myllyn ympärillä. Tiilenteon ajaksi hevonen saatiin lainaksi naapuristamme.

Hevoselle pienen ympyrän kiertäminen oli vastenmielistä. Se pysähtyi usein omia aikojaan, jos sitä ei talutettu tai ohjastettu sen selästä. Hevosen ohjastaminen oli minun tehtäväni. Saatoin istua pitkät ajat hevosen selässä kiskoen hevosta liikkeelle suitsista. Välillä, kun raajani puutuivat pitkästä istumisesta, laskeuduin taluttamaan sitä.

Myllyn täyttö oli tärkeä työvaihe. Savi, hiekka ja vesi oli laitettava myllyyn sopivassa suhteessa. Oikea sekoitussuhde takasi sen, että aines oli sopivan notkeaa tiilien lyöntiä varten. Saven ja hiekan oikea sekoitussuhde varmisti myös sen, että tiilistä tuli polton jälkeen kestäviä ja muutoinkin hyvänlaatuisia.

Tiilien lyöntiä varten myllyn viereen oli kaivettu monttu, johon isäni laskeutui. Valmis massa tuli ulos myllyn kyljessä olevasta aukosta. Isäni lohkaisi aukosta tulevasta massasta sopivan pötkön ja löi sen kahden tiilen muottiin eli formuun. Välillä hän tiivisti massaa naputtelemalla muottia vasaralla sekä pudottamalla muotin varovasti montussa olevan havutukin päähän. Näin saatiin massasta tiivistä. Jos massan sisälle jäi ilmaa, tiili mureni polttovaiheessa. Lopuksi isä pyyhkäisi puulastalla liian saven pois muotista.

Äitini tehtävä oli kantaa muotti kuivauspaikalle eli laanille, joka oli tasainen hiekka-alusta. Tämän jäljeen hän toi muotin myllyn vieressä olevaan vesiastiaan. Muotin tuli olla märkä sen takia, ettei massa jäänyt muotin seiniin kiinni.



Tiilet kuivattiin hiekkakentällä niin kuivaksi, että niitä voitiin siirtää paikasta toiseen. Tämän jälkeen tiiliä käänneltiin eri asentoihin. Lopuksi ne ladottiin ristikolle katoksen alle. Kun tiilet olivat täysin kuivia, ne helisivät. Mikko-isäni kävikin naputtelemassa tiiliä puukon hamaralla kuivumisen edistyttyä. Tiilet olivat tämän jälkeen valmiita poltettaviksi.

Tiilien polttamisesta kerron myöhemmin.

torstai 24. lokakuuta 2013

Syksyn siunaus

Syksy on siirtymäaikaa kesästä talveen. Syksyn kauneus ja väriloisto alkavat olla vain muistoissamme. Kellastuneet ja värikkäät lehdet ovat putoilleet maahan ja tuuli on vienyt ne mennessään. Puut ovat riisuttuina ja maa on jonkin aikaa kuolleen näköinen, ennen kuin lumipeite tulee ja jää pysyvästi maahan. Saatamme tuntea itsemmekin joskus riisutuiksi päivän lyhentyessä ja valon määrän vähentyessä. Puhutaan syysmasennuksesta. Niin käyvät havainnollisiksi profeetan sanat "Kaikki me olemme lakastuneet kuin lehdet, ja pahat tekomme heittelevät meitä niin kuin tuuli". Kuitenkin "riittää kullekin päivälle oma vaivansa". Myös Raamatun mukaan ihmisellä on siis aina vaivaa riittämiin. Jokaista päivää varten on kuitenkin olemassa Jumalan armo - Isän rakkaus. Sellaisia kuin ovat päivämme, ovat myös voimamme, sillä "Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa!".

Mistä tiedämme, että näin on? Sen vakuuttaa Jumala Sanassaan. Jokaisena uutena aamuna voimme olla varmoja siitä, että Jeesuksen ristillä tekemä työ on yhä voimassa. Siinä on armon perustus. Suurin onnettomuutemme olisi, jos emme uskoisi ja luottaisi Jumalaan.

Jumalan rakkaus on joka hetki läsnä. Ei ole niin huonoa ihmistä, jota ei Jumala rakastaisi; ei ole niin hyvääkään ihmistä, joka ei Jumalan rakkautta tarvitsisi.


torstai 3. lokakuuta 2013

Maalaisvoita ja kirnupiimävelliä

Varhaislapsuuteni muistoihin kuului lähtemättömästi monenlaisia kotitöitä eli sieviläisittäin huushollihommia. Yksi tällaisista oli maalaisvoin kirnuaminen. Voin lisäksi kirnuamisen tuloksena saatiin kirnupiimää eli huitua. Kirnupiimästä valmistettiin usein myös kirnupiimävelliä, joka oli herkkuruokaani. Äitini keitti sitä usein myöhemminkin käyttäen siihen kaupasta ostettua kirnupiimää.

Voin valmistamista varten oli kerätty kermaa usean päivän ajalta. Kerma oli saatu joko separoimalla maito tai pitämällä maitoa kylmässä paikassa. Tällöin kerma nousi maidon pintaan, josta se kuorittiin erilliseen astiaan. Kerma hapatettiin meillä kotona isossa lasipurkissa.


Kirnu oli perinteisesti puinen astia, jossa kermasta tehtiin voita. Meillä kotona oli käytössä mäntäkirnu, jota myös pystykirnuksi kutsuttiin. Isäni teki myöhemmin kirnun, joka oli neliskanttinen kampikirnu. Minulle jäi sellainen mielikuva, että viimeksi mainittua kirnua käytettiin kuitenkin aika harvoin.


Mäntäkirnussa kerma saatettiin liikkeeseen puisella käsin edestakaisin liikuteltavalla männällä. Kirnun mäntää liikuteltiin rytmikkäästi, jolloin kerma lähti "vellomaan". Kirnuaminen vaati käsivoimia, koska kesti aika kauan ennen kuin kermasta alkoi erottua rasvajyväsiä (voikokkareita eli sieviläisittäin voisikkareita). Sikkareet kerääntyivät kirnupiimäksi muuttuneen kerman pinnalle.

Toisinaan myös minä sain olla mukana kirnuamisessa. Tällöin jompikumpi vanhemmistani istui tuolilla ja minä seisoin kirnun vieressä molemmat kädet tiukasti kiinni kirnun männän varressa. Minua kiinnosti joka kerta suuresti se, milloin kerma alkoi muuttua voiksi. Kyselinkin usein, joko sikkareita on näkyvissä. Tässä tilanteessa kirnuaminen keskeytettiin ja kurkistin kirnuun. Mielenkiintoni loppui aina siinä vaiheessa, kun ensimmäiset merkit voin valmistumisesta alkoivat näkyä.

Voin valmistaminen jatkui edelleen siten, että kirnupiimä juoksutettiin pois ja kerääntynyttä rasvaa huuhdottiin vedellä kirnupiimäjäämien poistamiseksi. Tämän jälkeen kerätty rasva työstettiin vaivaamalla se yhtenäiseksi massaksi, jolloin tuloksena saatiin kiinteää voita. Lopuksi voihin lisättiin suola ja voi vaivattiin uudelleen. Voita tuli aina maistaa levittämällä sitä leivän päälle. Voin oikea suolapitoisuus tuli näin tarkistettua. Voi paketoitiin tai laitettiin voirasiaan myöhempää käyttöä varten.

Voin valmistamisesta syntynyt kirnupiimä oli hyvää ja terveellistä. Sitä käytettiin janojuomana tai maidon sijasta. Siitä saatettiin tehdä kirnupiimävelliä, joka tunnettiin myös huituvelli-nimellä. Kirnupiimävelli valmistettiin puuhellalla maitovellin tapaan. Siihen lisättiin hiukan vettä ja ohraryynejä. Sodan jälkeen ohraryynit korvasi riisi. Rusinat antoivat velliin oman makunsa.

Lopetan tekstini tällä kertaa nivalalaiseen sanontaan: "Söi vähitellen ku Saimi-mummu huituvellin". Sanonta kuvaa osuvasti huituvellin hyvää makua.

lauantai 7. syyskuuta 2013

Aamulypsyllä

Sinä aamuna olin herännyt tapani mukaan aamukolmelta. Olin varhaislapsuudessani aamunvirkku ja illantorkku. Tapani saada unta keikahti päinvastaiseksi nuoruusvuosinani, jolloin minusta tuli illanvirkku ja aamuntorkku. Nykyisinkin olen virkeimmilläni vasta illan tullen.

Vanhempieni heräämisen odottaminen oli joskus tosi pitkästyttävää, vaikka hekin heräsivät usein ennen aamukuutta. Aamupalan nautittuaan heillä oli jo kiire navetta-askareille. Itse siirryin tuvan akkunan (Sievin murteella) ääreen katselemaan pihamaalle ja odottelemaan sitä, koska aamuaskareillaan olevat vanhempani palaisivat takaisin tupaan. Aika tässäkin vaiheessa kävi usein pitkäksi.

Yksi lehmä navetassamme odottelikin aamuisin ruokkijaa ja lypsäjää. Sonnan eli lannan luonnin ja kuivikkeiden laiton jälkeen lehmälle annettiin juotavaa sekä heiniä syötäväksi. Tämän jälkeen päästiin lypsypuuhiin. Molemmat vanhempani olivat lypsytaitoisia. Isääni kehuttiin hyväksi lypsäjäksi ja usein hän lypsämisen tekikin. Lypsyjakkara laitettiin lehmän viereen ja lehmän vetimien puhtaaksi pyyhkimisen jälkeen lypsyämpäri asetettiin tukevasti jalkojen väliin. Lypsäminen tapahtui lehmän utareissa olevia nännejä samanaikaisesti vetämällä ja puristamalla. Pienen ns. heruttelun jälkeen maitoa alkoikin tulla ämpäriin melkoisella suihkinalla.


Maidon käsittely aloitettiin tupaan palattaessa. Tuvan perälle oli jo illalla koottu separaattori maidon separointia varten. Maito kaadettiin siivilän läpi separaattorin säiliöön noin 4-5 litran erissä. Maito oli pidettävä lämpimänä, jotta separointi onnistui. Lypsyämpäriä pidettiinkin hellan kupeessa siihen saakka, kunnes kaikki maito oli separoitu.

Separaattori oli laite, jolla maidosta erotettiin (separoitiin) kerma. Separaattorissa on kiinteänä osana runko, hammaspyörästö ja kampi eli veivi, jota pyörittämällä saatiin separointiin tarvittavat osat liikkeelle. Ylinnä separaattorissa oli säiliö. Säiliössä oli läppä, joka esti maidon valumasta separaattoriin. Läppä aukaistiin vasta siinä vaiheessa, kun separaattori oli saatu käynnistettyä kampea kiertämällä. Säiliön alapuolella oli kaksi torvea, joista kerma ja kurri (rasvaton maito) valuivat eri astioihin. Laitteeseen kuului ns. kuula, joka koostui lukuisista rei´itetyistä peltikartioista. Säiliöstä maito valui tämän kuulan sisälle joka vinhaa vauhtia pyöriessään (keskipakoisvoiman ansiosta) linkosi maidon ulkokehälle, missä se (kerman ja kurrin erilaisten molekyylipainojen vuoksi) kiipesi kartioita pitkin eri korkeuksiin ja näin se saatiin valumaan eri torvista ulos. Molempien torvien alla oli oma astiansa. Kermaa kertyi huomattavasti vähemmän kuin rasvatonta maitoa eli kurria. Kermasta osa otettiin välittömästi käyttöön, osa kaadettiin voin valmistusta varten happanemaan erilliseen astiaan.

Separaattori pestiin käytön jälkeen huolellisesti kuumalla vedellä ja kuivattiin pyyheliinalla ennen sen uudelleen kokoamista. Äitini puhuikin usein, että separaattorin osat kiillotettiin tulevaa käyttöä varten. Tämä kuvasi ilmeisesti sitä, että osien tuli olla erityisen puhtaat.


Muistikuvia separoinnista minulla on useita. Separaattorin käyttö oli minusta hauskaa ja mielenkiintoista, sillä olihan se kotonani ainoa kone ja koneethan ovat aina kiinnostaneet minua. Aivan pienenä sain osallistua separointiin pitämällä kammesta kiinni, kun äitini tai isäni separoi. Taisin olla tässä työssä enemmän haitaksi, kun tavallaan jouduin roikkumaan kammessa kiinni. Myöhemmin - varttuessani suuremmaksi - sain jo itsenäisesti pyörittää separaattoria. Sitä edelsi kuitenkin aikuisen voimilla tapahtunut separaattorin vauhtiin laitto. Tämä johtui siitä, että ensimmäiset kierrokset separaattorin käynnistämiseksi kammesta vaativat voimia, joita minulla tuolloin ei vielä ollut.

Sain separaattorista pysyvän muiston. Mielipuuhaani oli katsella ikkunoista ulos. Äitini oli taas kerran nostanut minut separaattorin viereen tuolille katselemaan läheisellä tiellä liikkujia. Jostain syystä olin horjahtanut tuolista sillä seurauksella, että separaattorin kuulan avaukseen tarvittava tappi separaattorin alustalla oli iskeytynyt silmäkulmaani. Arpi silmäkulmassa näkyi vielä aikuisenakin. Usein äitini otti asian puheeksi. Hän oli hyvillään siitä, että tappi oli tunkeutunut silmän ulkopuolelle eikä suinkaan silmäkulman sisäpuolelle, josta olisi ollut vakavat seuraukset. Varjelus oli ollut äitini mukaan tässä tapauksessa mukana.

Separaattorin käyttö loppui lapsuusperheessäni jossain vaiheessa. Kerma erotettiin maidosta laittamalla se kylmään paikkaan, jolloin kerma raskaampana nousi pintaan. Siitä se kuorittiin ja hapatettiin voin valmistamista varten. Kylmällä paikalla tarkoitettiin tuohon aikaan pihakaivoa, kun jääkaappeja ei vielä ollut. Kylmää säilytystä tarvitsevat elintarvikkeet laskettiin kaivon viileyteen. Näin ollen myös maito laskettiin narun varassa niin sanotussa päällärissä puolittain kaivoveteen.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Heinäntekoa lapsuudessani, osa 3

Jatkan heinänteosta kertoavaa blogiani kirjoittamalla heinän korjaamisesta pellolta heinälatoon.

Joskus heinäntekoaikaan oli pitkä poutainen jakso, jolloin heinät saatiin pellolta suoraan heinälatoon. Tällöin heinien kantovälineeksi tarvittiin takkavihta. Takkavihta tehtiin onkivavan vahvuisesta koivunvesasta, joka väännettiin latvasta päin puneelle melkein tyveen asti ja josta jätettiin sitten vielä noin metri vääntämättä. Tämän jälkeen latva sidottiin silmukalle. Heinät hangottiin väännetyn osan päälle ja tyviosa pistettiin silmukasta läpi. Heinäkasa nostettiin selkään siten, että tyviosa oli olkapäällä ja siitä pidettiin kiinni. Köyryselkäisenä mentiin heinäladolle saakka. Se, joka on kantanut tällaista taakkaa, tietää mitä on olla "kantohevosena". Muistelen isäni valittaneen usein selkäkipua tällaisen urakan jälkeen.

Useimmiten heinät jouduttiin seivästämään eli nostamaan heinäseipäille kuivumaan. Heinäseiväs oli nuoren kuusen rungosta tehty noin 2.5 metriä korkea ja halkaisijaltaan 7-9 cm sekä molemmista päistään teroitettu seiväs. Sitä käytettiin heinän kuivattamiseen talvirehuksi ja viljan kuivattamiseen syksyllä. Heinäseipäiden käyttö loppui lähes kokonaan 1980-luvun alussa. Heinäseipäässä oli yleensä kolme tapinreikää, joista alin oli noin metrin korkeudella tyvestä, seuraavat vajaan puolen metrin välein. Reikiin työnnettiin puisia tappeja. Tapit kannattelivat heiniä, jolloin väliin jäi ilmavia kerroksia. Näin heinät kuivuivat nopeammin ja paremmin. Heinän ollessa kuivaa ei tappeja käytetty. Joissakin tapauksessa alimman tapin, joka esti heiniä painumasta kiinni maahan, korvasi kiinteä, naulalla kiinnitetty puukappale. Muistelen, että meidän heinäseipäissä oli tällainen puukappale, joka seipäiden säilytyksen ajaksi oli käännetty seipään suuntaiseksi.


Heinäseiväs pystytettiin niin, että ensin tehtiin rautakangella reikä maahan. Heinäseiväs iskettiin valmiiseen reikään ja maa tiivistettiin seipään ympärillä kengän kannalla. Isäni tapana oli pystyttää aina rivi seipäitä, ennen kuin heinäntekoa jatkettiin. Isäni tehtäväksi jäi myös nostella heinät heinähangolla seipäille. Äitini haravoi maahan jääneet heinät seuraavan seipään luokse. Vieläkin heinäseipäitä voi nähdä käytettävän paikoilla, mihin ei heinänkorjuukoneilla päästä.

En malta olla tässä vaiheessa kertomatta, että olin aikuisena - hentoisena ja heikoista fyysisistä voimistani huolimatta - nopea heinän seivästäjä. Kehitin seivästykseen tekniikan, jolla päihitin raavaimmankin miehen. Usein syntyi kilpailu siitä, kumpi heinäntekijöistä sai oman puolensa ensimmäiseksi seivästettyä, kun heinät oli haravoitu hevosvetoisella haravakoneella kahta puolta seivästä. Näissä mittelöissä muistan pärjänneeni hyvin.

Varhaislapsuuteni heinäpelloilla minä mennä vipelsin heinäseipäiden välissä tai menin valmiiden heinäseipäiden alle piiloon. Meidän maillamme kasvoi runsaasti mesimarjoja ojien pientareilla. Niiden poimista en voinut vastustaa; kyllä ne niin hyviä olivat! Vieläkin tulee vesi kielelle niiden makua muistellessa.

Peltojen ojissa vaani aina kuitenkin vaara, kun seudulla oli paljon kyykäärmeitä. Äitini muisteli usein kauhulla tapausta, kun käärme oli ojassa aivan vieressäni, ennen kuin isäni ehti sen tappaa. Isäni joutui tappamaan kesän aikana useampia kyykäärmeitä, jotka laitettiin toisinaan aidanseipäiden päihin roikkumaan. Kauan käärmeet eivät ehtineet aidanseipäissä roikkua, kun linnut ja muut eläimet korjasivat ne niin sanotusti parempaan talteen.

Heinien kuivuttua heinäseipäillä isäni veti ne perässään ladon eteen. Tämä vaihe heinäkorjuussa oli myös raskasta. Isäni joutui pitämään tässä työvaiheessa levähdystaukoja.

Ylivieskaan muutettuamme meillä ei ollut säilytyspaikkaa heinille. Heinät säilöttiinkiin talveksi pellolle tehtyyn heinäsuovaan. Suova oli pyöreä, ylöspäin suippeneva heinäkeko, jonka keskuksena oli pystysalko. Heinäsuovan alusta muodostui muutamasta pölkystä ja riu´usta ja keskellä suovaa oli pystyssä keskuspuu, jonka ympärille heinä kasattiin. Heinän painuminen estettiin laittamalla keskuspuun ympärille pystyyn vajaan metrin mittaisia keppejä. Suovan pinta jätettiin kaltevaksi, jotta sadevesi pääsi valumaan pois. Munanmuotoinen suova oli hyvä. Suovan teko olikin taitolaji. Suovaan pantaessa heinien piti olla jo melko kuivia. Suova voitiin myös peittää yläosastaan.

Yleisin tapa heinien talvisäilytykseen oli säilöä ne heinälatoon. Navetan yhteydessä oli usein karjalato (pihalato), johon heiniä siirrettiin heinäladosta. Heinien siirtoon talvella isäni käytti vesikelkkaa, jonka päälle hän oli rakentanut ns. heinähäkin.


Suomalainen lato rakennettiin perinteisesti pyöreistä kuusi- tai mäntypuista salvamalla harvaksi eli päällekkäisten puiden väliin jätettiin rako ilmanvaihdon edistämiseksi. Latoja rakennettiin myös laudasta. Erillisenä rakennuksena lato tehtiin lähes aina nurkkakivien varaan. Aiemmin ladoissa oli tyypillisesti pärekatto, myöhemmin huopa- tai vielä useammin peltikatto, joka voitiin asentaa suoraan pärekaton päälle. Ladon yhteyteen isäni oli tehnyt katoksen heinäseipäille ja muille tarvikkeille. Ladossa ei ollut varsinaisesti lattiaa. Lattiaksi oli usein asetettu pyöreitä puita tai ilmankiertoa edistämään harvaan ladottuja lankkuja. Ladot rakennettiin lähelle tietä. Tämä helpotti heinien noutamista talviaikana.

Heinät luotiin (hangottiin) ensin ladon edustalta ladon sisään. Tämän jälkeen ne levitettiin tasaisesti ladon perälle ja seinän vierille. Heinämäärän lisääntyessä heiniä täytyi välillä polkea tiiviimmäksi. Tämä vaihe heinähommassa oli minusta hauskinta puuhaa, kun sain hyppiä heinien päällä ja välillä sukeltaakin niiden sekaan. Nykyisin heinälatoja ei enää tarvita. Niinpä ne ovat katoava rakennuskanta maalaismaisemassa.

Olen kertonut edellä heinänteosta varhaislapsuudessani. Silloin meillä kotona tehtiin kaikki käsipelillä eli ihmisvoimin. Isommissa talouksissa siirryttiin jo siihen aikaan käyttämään hevosvetoisia heinänkorjuuvälineitä, kuten niitto- ja haravakonetta. Heinät korjattiin hevosella joko suoraan pellolta tai seipäiltä. Tämän jälkeen tulivat traktorivetoiset heinäntekovälineet. Uusina koneina muistan heinänpöyhimen ja seiväskairan. Viimeisimmäksi paalauskoneet ovat korvanneet aikaisemmin heinänteossa käytetyt koneet ja menetelmät.

(Omien muistojeni ja muistikuvieni ohella ja varmistamiseksi olen käyttänyt kirjoituksessani lähteenä myös Wikipediaa.)

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Heinäntekoa lapsuudessani, osa 2

Varhaislapsuudessani heinä korjattiin - niin kuin jo ensimmäisessä osassa kerroin - kokonaan ihmisvoimin: ilman hevosen ja koneiden tuomaa apua. Heinää kasvoi pelloilla, joita erottivat toisistaan ihmisvoimin kaivetut ojat. Lapio oli työvälineenä ojia kaivettaessa. Vasta myöhemmin tapahtui peltojen salaojitus, joka muutti myös heinänteon luonteen. Kun ojien pientareet oli ensin niitetty, siirryttiin niittämään peltoja eli sarkoja. Pellon päät niitettiin poikittain, minkä jälkeen niittäminen tapahtui pellon pituussuuntaisesti. 



Niittäminen tapahtui yleensä varhain aamulla, kun heinässä ja lyhyemmässä lähellä maata olevassa ruohossa oli vielä kastetta. Usein heinänteon aikaan isäni lähtikin niittopuuhiin aamulla ani varhain.  Oikea työskentelymenetelmä oli tärkeä. Vikate liikkui ikäänkuin itsestään, kun sitä käytettiin oikein. Toisin sanoen siten, että vikate liikkui kehon omasta liikkeestä. Näin niittäjän ei tarvinnut käyttää voimia vikatteen liikuttamiseen. Niittäminen vikatteella oli sekä kestävyys- että taitolaji. Parhaat vikatteella niittäjät olivat arvostettuja työmiehiä. 

Vikatetta tuli teroittaa välillä. Terä pyyhittiin puhtaaksi heinätukolla minkä jälkeen se teroitettiin liipalla. Liippaa liikuteltiin edestakaisin liikkein vikatteen terän puolta vaihtaen. Teroitus aloitettiin aina hamarapuolelta eli niittäjän puoleisesta päästä. Teroittaminen aiheutti "kilkuttavalta" kuulostavan äänen, joka saattoi kuulua kauas laajoilla peltoaukioilla. Näitä vikateen teroittamisesta aiheutuvia ääniä kuuluikin samanaikaisesti useilta heinäpelloilta. Kun niittomies oli edennyt sopivaksi katsomaansa kohtaan pellolla, hän palasi takaisin ja aloitti uuden "siivun" heinikossa. Näin edeten koko pelto tuli kokonaan niitetyksi.


Isääni pidettiin hyvänä niittäjänä. Sodan aikana isääni tarvittiin niittomiehenä monilla heinäpelloilla, niin kuin monissa muissakin töïssä. Hän teki heinä- ja muita töitä aina ruokapalkalla. Työpäivät olivat usein pitkiä ja uuvuttavia. Myöhemmin kasvettuani isommaksi opettelin itsekin niittämään. Isäni veroista niittomiestä minusta ei kuitenkaan koskaan tullut.

Heiniä jouduttiin pelolla pöyhimään eli nostelemaan haravalla ylös maasta. Tällöin ne saivat ilmaa ja kuivuivat huomattavasti nopeammin kuin maata vasten olevat heinät. Heinä kuivattiin  pelolla "levällään" eli luokona, minkä jälkeen alkoivat haravamiehen työt. Haravointi aloitettiin ensin haravoimalla ojien pientareet. Haravoija eteni siten, että hän haravoi heinät pellon keskustaa kohden. Haravoinnin päätyttyä heinät olivat pitkänä palteena keskellä peltoa, josta ne oli hyvä joko nostaa heinäseipäille tai korjata suoraan heinälatoon. Äitini oli yleensä haravamiehenä, niin kuin haravoitsijaa kutsuttiin. Suurissa maalaistaloissa työnjako oli aina selvä. Miehet tekivät raskaimmat työt eli niittivät, seivästivät tai muutoin korjasivat kuivat heinät  latoon. Naiset ahkeroivat haravamiehinä ja muissa kevyemmissä tehtävissä.Talon emäntä huolehti kahvituksesta ja ruoan laitosta. Kahvit ja juomat emäntä toi heinäpellolle, missä ne nautittiin pellon pientareella istuen. Kotikalja oli janojuomana ja sitä kuluikin paljon heinämiesten hikoilun vastapainoksi. Myös piimää kuului usein poistamaan janon tunnetta.



Äitini Tyyne Maria Nivala

Kun heinänteon aika tuli, toivottiin ja monessa kodissa rukoiltiinkin hyviä heinäntekosäitä. Jos heinät joutuivat olemaan kauan sateen armoilla eivätkä kuivuneet, oli ne seivästettävä. Jos heinä pääsi tummumaan eli pilaantumaan, se ei kelvannut enää eläinten syötäväksi, vaan se joutui kuivikkeiksi eläinten alle navetassa.

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Heinäntekoa lapsuudessani, osa 1

Kerron tässä blogissani siitä, kuinka heinää korjattiin varhaislapsuudessani siten, että se tehtiin kokonaan ihmisvoimin: ilman hevosen ja koneiden tuomaa apua.

Heinän niittämiseen käsin tarvittiin viikate eli kotiseutuni murteella vikate. Muutamat maalaissepät olivatkin erikoistuneet vikatteen valmistamiseen. Vikatteen muotoileminen sepän alasimella ja sen oikeanlainen karkaisu olivat ratkaisevia työvaiheita. Vikate koostui pitkästä varresta, johon oli kiinnitetty terä. Uudenaikaisessa vikatteessa varren keskivaiheilla ja joskus päässäkin on kädensijat. Vanhemmissa vikatetyypeissä varsi oli lyhyempi ja terän suunnassa käyrä. Isäni käytti vanhemman mallista vikatetta. Ennen vikatteen käyttöönottoa tarvittiin sen tahkoaminen ja teroittaminen kovasimen eli liippakiven (liippa) avulla.Tahkokivi kostutetaaan vedellä ja sitä varten tahkossa on oma vesisäiliönsä. Vikatteen hiominen oli tarkkaapuuhaa. Se tuli hioa tiettyyn kulmaan. 


                                                
                                                                    Isäni Mikael (Mikko) Nivala 
                                                                        
Minulle tahkon pyörittäminen eli veivaaminen isäni työkaverina oli tärkeä tehtävä. Olin ylpeä osuudestani tässä työvaiheessa. Välillä vauhtia piti lisätä ja välillä taas hiljentää. Kun isäni viimein katsoi vikatteen oikeaoppisesti hiotuksi, hän teki lopullisen teroituksen liipalla. Sormella terävyyden kokeilu vakuutti työn onnistumisesta. Tietenkin sitä piti kokeilla vielä käytännössä heinää niittämällä.

Heinän korjuuseen eli kotiseutuni murteella heinäntekoon tarvittiin heinäseipäitä, sillä harvoin oli niin pitkä poutajakso, että heinät olisi saatu kuivina suoraan heinälatoon. Heinäseipäät isäni kantoi peltojen eli sarkojen päihin niille varatuille paikoille. Tässä työvaiheessa myös minä osallistuin yhteiseen urakkaan kantamalla yhtä tai jopa kahta heinäseivästä kerrallaan heinäseipäiden talvisäilytyspaikalta pellolle.

Äitini oli keittänyt kahvit työmiehille. Hän toi kahvipullot sukkiin laitettuina, jotta kahvi pysyi pidempään kuumana. Kyllä kahvi ja mehu maistuivatkin uskomattoman hyvältä työrupeaman jälkeen pellon pientareella istuen.



Kotini sijaitsi tällä paikalla Rieskaniemessä. Kodin nimi oli Toivola.

Seuraavassa osassa kerron lisää heinänteosta. 

perjantai 21. kesäkuuta 2013

Juhannuksen viettoa lapsuusmaisemissa

Juhannuksen vietto alkoi kohdallani lapsuuteni Sievissä ja myöhemmin Ylivieskassa jo varhain aattoaamuna. 

Äittini kohdalla se oli alkanut jo edellisenä päivänä, kun hän valmisti joka juhannukseksi punaista heraa eli juhannusjuustokeittoa. Punaisen heran keittäminen oli tarkkaa puuhaa, jossa vierähti käytännöllisesti katsoen koko päivä.10 litran kattila oli laitettu puuhellan kulmalle. Maito ja juustonjuoksutin kaadettiin kattilaan. Keittoa oli sekoitettava lähes koko ajan, ettei se palanut pohjaan. Välillä keittoon lisättiin maitoa, jota kului keittoon n. 20 litraa. Keittämiseen kului aikaa 10-12 tuntia. Se oli valmista, kun keiton väri oli punaista. Valmis keitto laskettiin astioissa pihakaivoon jäähtymään. Punainen hera oli minusta parasta ruokaa, jota koskaan olen saanut. Äitini vaivannäkö ei ollut mennyt hukkaan, sillä kaikki pitivät suuresti tästä juhannusherkusta.

Minun tehtävänä oli isäni kanssa pystyttää juhannuskoivut porraspieleen. Lähdimme jo aamuvarhaisella hakemaan koivut metsästä. Koivut olkapäillä - huumaavan tuoksun keskellä - saavuimme kotia ja valitsimme koivut pittuusjärjestykseen. Rautakangella reiät koivuille ja koivut paikoilleen. Kun koivut olivat paikoillaan, tuli kuljettua useasti tätä koivukujaa pitkin sisälle ja ulos.

Juhannuksesta (mittumaari) valon ja keskikesän juhlana on jäänyt lapsuuteeni liittyen elämäni sykähdyttävimpiä muistoja. Ehkä muistoja kultaa sekin, että juhannukselta sain muuttaa aittaan nukkumaan. Aitan vintilla oli aivan oma maailmansa. Siellä oli hyvä lukea sen aikaisia sarjakuvalehtiä unta odotellessa. Luin kesän aikana talvella ostetut sarjakuvalehdet uudelleen. Sain nukkua aitassa aamulla aina pitkään ja kyllä siellä raittiissa ulkoilmassa nukuttikin hyvin. Kotini lähellä oli oja, jossa juhannus kului myös uimisen merkeissä.

Vaikka lapsuuteeni juhannuksiin ei sisältynyt mitään erikoista ja jännittävää, poikkesivat ne tavallisista päivistä niin paljon, että niihin liittyvät muistot kirvoittivat minut tähän kirjoituspuuhaan.  


                                                                 Kaakko, kotini Ylivieskassa


torstai 23. toukokuuta 2013

Kesäkukat pihaan

Pari päivää siinä meni. Nyt rivitalomme piha näytää taas samanlaiselta kuin muinakin kesinä. Rahaakin siinä paloi, mutta tulos näyttää ainakin meidän silmiltä aika kivalta.

Nyt riittää Sirkalla kastelemista ja rikkaruohojen kylkemistä. Toivottavasti tuleva kesä näyttää parhaat puolensa ts. kesästä tulee lämmin ja vähemmän sateinen kuin viime kesä.



keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Rakkaasta harrastuksesta luopuminen

Vesille venosen mieli. Yli 50-vuotta joka keväinen kaipuu vesille ei sitten millään ottanut laantuakseen vesien avauduttua jääpeitteestä. Laineiden liplatusta veneen keulassa. Mikä elämys minulle, joka olin kasvanut kuivan Kalajoen läheisyydessä Keski-Pohjanmaalla..

Ensin soutuveneellä Luonetjärven aalloilla Tikkakoskella. Retket perheen kanssa järven hiekkarannoille. Välillä kaksipaikkaisella kanootilla meloskellen. Uusi vene 4-heppaisella moottorilla. Vaihto isompaan veneeseen - varsinaiseen menopeliin (pikaliippariin). Vauhdin hurmaa ja Päijänteen aaltoja.

Vetouistelu astui kuvioihin, joka aiheutti jenkkiveneen ostoon kaikilla mausteilla. Muutto Jyväskylään. Vene trailerista vesille useina aamuina viikossa. Taimenen uistelua Päijänteen Ristiselältä. Kalat elävänä kotiin hapettavassa sumpussa. Joskus lähes kymmenen viehettä pyytämässä saalista. Saalistakin tuli - taimen oli syönnillään. Ruoka ja kahvitauot veneessä. Makoilua veneen pohjalla taivasta katsellen ja luontoääniä kuunnellen. Lokit kirkuivat ympärillä tuntiessaan kalan hajun. Veneen myynti elämän mennessä "uusiin puihin".


Kaipuu vesille jäi kuitenkin elämään voimakkaana. Kajakkiyksikköjen hankinta meille molemmille - nyt vaihteeksi melonnasta kiinnostuneille. Vesillä liikkumista nyt sammakkoperspektiivistä katsoen. Uusia elämyksiä. Ja taas nälkä kasvoi. Ensin vanha ja tuttu vene takaisin - nyt omaan laituriin kivenheiton päähän kotipihasta.

Uuden veneen osto. Uusi vene täyttikin ne toiveet, jotka siihen oli asetettu. Retkiä jo tutuksi käyneellä Pohjois-Päijänteellä. Kahvia termariin ja suunta Teerilahteen tai muihin ihstuttaviin paikkoihin. Sirkkulista tuli yhtä innokas veneilyyn kuin minusta...

Kaikki ei kuitenkaan jatku ikuisesti. Sairauden eteneminen siihen pisteeseen, että veneilysta täytyi luopua. Vene jouduttiin jättämään Säynätsataman suojiin kahdeksi kesäksi. Vene myyntikuntoon. Ostosta kiinnostunut aviopari löytyi Lappeenrannasta. Eilen kävi sitten toteen se, että vene vaihtoi omistajaa. "Nökköstiina", jonka nimen olimme antaneet veneellemme, liitettiin trailereineen uuden omistajan auton perään. Lähdimme seuraamaan veneen lähtöä satamasta. Ajoimme sen perässä niin kauan kuin mahdollista. Tunteet kävivät meillä molemmilla laidasta laitaan. On se vaan merkillistä, että johonkin tavaraan voi kiintyä tällä tavalla. Lohduttavaa oli, että uudet omistajat olivat ystävällisiä ihmisiä ja lupasivat pitää veneestä hyvää huolta. Saimme jopa kylään kutsun Lappeenrantaan.


torstai 16. toukokuuta 2013

Kokemusta rikkaampana

Taas yhtä kokemusta rikkaampana en malta olla jatkamatta. Siispä muutama rivi lisää alkaneelle blogistin uralleni.



Uuden iPadin ja Nokia Lumia 920 käyttöönotto ovat antaneet haastetta kerrakseen "huru-ukolle". Etenkin, kun repertuaariin lisätään uusi pöytätietokone Windows 8 -selaimella ja uusi tekstinkäsittelyohjelma, alkavat sormet aivojen lisäksi olla solmussa. Taisi kuvienkin laittaminen onnistua ainakin jollakin tavalla. Haasteellista! Olen kuitenkin vielä valmis vastaanottamaan uusia haasteita.


Alku aina hankalaa - lopussa kiitos seisoo

Tästäkö se alkaa? Taitaapa alkaa? Rieskaniemen poika haluaa aloittaa tämän blogistin uran vaatimattomasti. Tavoitteet eivät ole korkealla, eikä oma osaaminen ainakaan vielä tässä vaiheessa nosta rintaa rottingille. Kirjoitusvirheet tietenkin kuuluvat asiaan ja ehkä ovat sallittujakin jo tähän ikään ehtineelle?


                                                                             Ada Sipilä

Kun tyttären tyttäreni Ada innosti minua tähän puuhaan, lupasin kertoa tarinoita lapsuudestani. Sota aika lapsuuteni ensimmäisinä vuosina ei ollut jättämättä pysyviä jälkiä sieluni sopukoihin. Jatkuva sairasteluni ja köyhyys olivat aina päällimmäisenä. Kaikesta huolimatta paljon hyvääkin sisältyi elämäni ensimmäisiin vuosiin. Vanhemmiltani saamani rakkaus ja huolenpito korvasi monet puutteet ja antoi elämälleni oikeat suuntaviivat.

Kiitollisuus Jumalan huolepidosta lapsuudestani lähtien on ollut läsnä, vaikka aina sitä ei ole itse ymmärtänyt. Aloitin koulunkäyntini sota-aikana. Koulumatkani oli 5 kilometriä. Vain pari kuukautta riisitaudin runtelema elimistöni kesti koulunkäyntiä. Hinkuyskä sai vallan ja elämäni keikkui kuukausia elämän ja kuoleman rajamailla.


                                                                                                                                                                                        
  •                                             Maailma on niin lavea, pikku, pikku Lauri!
                                                Siin´on monta loukkoa, pikku, pikku Lauri!
                                                Monet siellä asustaa, pikku, pikku Lauri!
                                                Herran suojas onnen saa, pikku, pikku Lauri!
                                                Enkeli kun kanssas käy, pikku pikku Lauri,
                                                Eipä kyitä tielläs näy, pikku, pikku Lauri!
                                                Missä viihdyt parhaimmin, pikku, pikku Lauri?
                                                Koti kalleinkin kallehin, pikku, pikku Lauri!

Taitaa riittää tämä raapustelu (niin kuin ennen sanottiin kirjeen kirjoittamisesta) tällä kertaa.