Heinäntekoa lapsuudessani, osa 2

Varhaislapsuudessani heinä korjattiin - niin kuin jo ensimmäisessä osassa kerroin - kokonaan ihmisvoimin: ilman hevosen ja koneiden tuomaa apua. Heinää kasvoi pelloilla, joita erottivat toisistaan ihmisvoimin kaivetut ojat. Lapio oli työvälineenä ojia kaivettaessa. Vasta myöhemmin tapahtui peltojen salaojitus, joka muutti myös heinänteon luonteen. Kun ojien pientareet oli ensin niitetty, siirryttiin niittämään peltoja eli sarkoja. Pellon päät niitettiin poikittain, minkä jälkeen niittäminen tapahtui pellon pituussuuntaisesti. 

Niittäminen tapahtui yleensä varhain aamulla, kun heinässä ja lyhyemmässä lähellä maata olevassa ruohossa oli vielä kastetta. Usein heinänteon aikaan isäni lähtikin niittopuuhiin aamulla ani varhain.  Oikea työskentelymenetelmä oli tärkeä. Vikate liikkui ikäänkuin itsestään, kun sitä käytettiin oikein. Toisin sanoen siten, että vikate liikkui kehon omasta liikkeestä. Näin niittäjän ei tarvinnut käyttää voimia vikatteen liikuttamiseen. Niittäminen vikatteella oli sekä kestävyys- että taitolaji. Parhaat vikatteella niittäjät olivat arvostettuja työmiehiä. 

Vikatetta tuli teroittaa välillä. Terä pyyhittiin puhtaaksi heinätukolla minkä jälkeen se teroitettiin liipalla. Liippaa liikuteltiin edestakaisin liikkein vikatteen terän puolta vaihtaen. Teroitus aloitettiin aina hamarapuolelta eli niittäjän puoleisesta päästä. Teroittaminen aiheutti "kilkuttavalta" kuulostavan äänen, joka saattoi kuulua kauas laajoilla peltoaukioilla. Näitä vikateen teroittamisesta aiheutuvia ääniä kuuluikin samanaikaisesti useilta heinäpelloilta. Kun niittomies oli edennyt sopivaksi katsomaansa kohtaan pellolla, hän palasi takaisin ja aloitti uuden "siivun" heinikossa. Näin edeten koko pelto tuli kokonaan niitetyksi.

Isääni pidettiin hyvänä niittäjänä. Sodan aikana isääni tarvittiin niittomiehenä monilla heinäpelloilla, niin kuin monissa muissakin töïssä. Hän teki heinä- ja muita töitä aina ruokapalkalla. Työpäivät olivat usein pitkiä ja uuvuttavia. Myöhemmin kasvettuani isommaksi opettelin itsekin niittämään. Isäni veroista niittomiestä minusta ei kuitenkaan koskaan tullut.

Heiniä jouduttiin pelolla pöyhimään eli nostelemaan haravalla ylös maasta. Tällöin ne saivat ilmaa ja kuivuivat huomattavasti nopeammin kuin maata vasten olevat heinät. Heinä kuivattiin  pelolla "levällään" eli luokona, minkä jälkeen alkoivat haravamiehen työt. Haravointi aloitettiin ensin haravoimalla ojien pientareet. Haravoija eteni siten, että hän haravoi heinät pellon keskustaa kohden. Haravoinnin päätyttyä heinät olivat pitkänä palteena keskellä peltoa, josta ne oli hyvä joko nostaa heinäseipäille tai korjata suoraan heinälatoon. Äitini oli yleensä haravamiehenä, niin kuin haravoitsijaa kutsuttiin. Suurissa maalaistaloissa työnjako oli aina selvä. Miehet tekivät raskaimmat työt eli niittivät, seivästivät tai muutoin korjasivat kuivat heinät  latoon. Naiset ahkeroivat haravamiehinä ja muissa kevyemmissä tehtävissä.Talon emäntä huolehti kahvituksesta ja ruoan laitosta. Kahvit ja juomat emäntä toi heinäpellolle, missä ne nautittiin pellon pientareella istuen. Kotikalja oli janojuomana ja sitä kuluikin paljon heinämiesten hikoilun vastapainoksi. Myös piimää kuului usein poistamaan janon tunnetta.

Äitini Tyyne Maria Nivala

Kun heinänteon aika tuli, toivottiin ja monessa kodissa rukoiltiinkin hyviä heinäntekosäitä. Jos heinät joutuivat olemaan kauan sateen armoilla eivätkä kuivuneet, oli ne seivästettävä. Jos heinä pääsi tummumaan eli pilaantumaan, se ei kelvannut enää eläinten syötäväksi, vaan se joutui kuivikkeiksi eläinten alle navetassa.

Heinäntekoa lapsuudessani, osa 1

Kerron tässä blogissani siitä, kuinka heinää korjattiin varhaislapsuudessani siten, että se tehtiin kokonaan ihmisvoimin: ilman hevosen ja koneiden tuomaa apua.

Heinän niittämiseen käsin tarvittiin viikate eli kotiseutuni murteella vikate. Muutamat maalaissepät olivatkin erikoistuneet vikatteen valmistamiseen. Vikatteen muotoileminen sepän alasimella ja sen oikeanlainen karkaisu olivat ratkaisevia työvaiheita. Vikate koostui pitkästä varresta, johon oli kiinnitetty terä. Uudenaikaisessa vikatteessa varren keskivaiheilla ja joskus päässäkin on kädensijat. Vanhemmissa vikatetyypeissä varsi oli lyhyempi ja terän suunnassa käyrä. Isäni käytti vanhemman mallista vikatetta. Ennen vikatteen käyttöönottoa tarvittiin sen tahkoaminen ja teroittaminen kovasimen eli liippakiven (liippa) avulla.Tahkokivi kostutetaaan vedellä ja sitä varten tahkossa on oma vesisäiliönsä. Vikatteen hiominen oli tarkkaapuuhaa. Se tuli hioa tiettyyn kulmaan. 

                                                
                                                                    Isäni Mikael (Mikko) Nivala 
                                                                        
Minulle tahkon pyörittäminen eli veivaaminen isäni työkaverina oli tärkeä tehtävä. Olin ylpeä osuudestani tässä työvaiheessa. Välillä vauhtia piti lisätä ja välillä taas hiljentää. Kun isäni viimein katsoi vikatteen oikeaoppisesti hiotuksi, hän teki lopullisen teroituksen liipalla. Sormella terävyyden kokeilu vakuutti työn onnistumisesta. Tietenkin sitä piti kokeilla vielä käytännössä heinää niittämällä.

Heinän korjuuseen eli kotiseutuni murteella heinäntekoon tarvittiin heinäseipäitä, sillä harvoin oli niin pitkä poutajakso, että heinät olisi saatu kuivina suoraan heinälatoon. Heinäseipäät isäni kantoi peltojen eli sarkojen päihin niille varatuille paikoille. Tässä työvaiheessa myös minä osallistuin yhteiseen urakkaan kantamalla yhtä tai jopa kahta heinäseivästä kerrallaan heinäseipäiden talvisäilytyspaikalta pellolle.

Äitini oli keittänyt kahvit työmiehille. Hän toi kahvipullot sukkiin laitettuina, jotta kahvi pysyi pidempään kuumana. Kyllä kahvi ja mehu maistuivatkin uskomattoman hyvältä työrupeaman jälkeen pellon pientareella istuen.

Kotini sijaitsi tällä paikalla Rieskaniemessä. Kodin nimi oli Toivola.

Seuraavassa osassa kerron lisää heinänteosta.