keskiviikko 14. elokuuta 2013

Heinäntekoa lapsuudessani, osa 3

Jatkan heinänteosta kertoavaa blogiani kirjoittamalla heinän korjaamisesta pellolta heinälatoon.

Joskus heinäntekoaikaan oli pitkä poutainen jakso, jolloin heinät saatiin pellolta suoraan heinälatoon. Tällöin heinien kantovälineeksi tarvittiin takkavihta. Takkavihta tehtiin onkivavan vahvuisesta koivunvesasta, joka väännettiin latvasta päin puneelle melkein tyveen asti ja josta jätettiin sitten vielä noin metri vääntämättä. Tämän jälkeen latva sidottiin silmukalle. Heinät hangottiin väännetyn osan päälle ja tyviosa pistettiin silmukasta läpi. Heinäkasa nostettiin selkään siten, että tyviosa oli olkapäällä ja siitä pidettiin kiinni. Köyryselkäisenä mentiin heinäladolle saakka. Se, joka on kantanut tällaista taakkaa, tietää mitä on olla "kantohevosena". Muistelen isäni valittaneen usein selkäkipua tällaisen urakan jälkeen.

Useimmiten heinät jouduttiin seivästämään eli nostamaan heinäseipäille kuivumaan. Heinäseiväs oli nuoren kuusen rungosta tehty noin 2.5 metriä korkea ja halkaisijaltaan 7-9 cm sekä molemmista päistään teroitettu seiväs. Sitä käytettiin heinän kuivattamiseen talvirehuksi ja viljan kuivattamiseen syksyllä. Heinäseipäiden käyttö loppui lähes kokonaan 1980-luvun alussa. Heinäseipäässä oli yleensä kolme tapinreikää, joista alin oli noin metrin korkeudella tyvestä, seuraavat vajaan puolen metrin välein. Reikiin työnnettiin puisia tappeja. Tapit kannattelivat heiniä, jolloin väliin jäi ilmavia kerroksia. Näin heinät kuivuivat nopeammin ja paremmin. Heinän ollessa kuivaa ei tappeja käytetty. Joissakin tapauksessa alimman tapin, joka esti heiniä painumasta kiinni maahan, korvasi kiinteä, naulalla kiinnitetty puukappale. Muistelen, että meidän heinäseipäissä oli tällainen puukappale, joka seipäiden säilytyksen ajaksi oli käännetty seipään suuntaiseksi.


Heinäseiväs pystytettiin niin, että ensin tehtiin rautakangella reikä maahan. Heinäseiväs iskettiin valmiiseen reikään ja maa tiivistettiin seipään ympärillä kengän kannalla. Isäni tapana oli pystyttää aina rivi seipäitä, ennen kuin heinäntekoa jatkettiin. Isäni tehtäväksi jäi myös nostella heinät heinähangolla seipäille. Äitini haravoi maahan jääneet heinät seuraavan seipään luokse. Vieläkin heinäseipäitä voi nähdä käytettävän paikoilla, mihin ei heinänkorjuukoneilla päästä.

En malta olla tässä vaiheessa kertomatta, että olin aikuisena - hentoisena ja heikoista fyysisistä voimistani huolimatta - nopea heinän seivästäjä. Kehitin seivästykseen tekniikan, jolla päihitin raavaimmankin miehen. Usein syntyi kilpailu siitä, kumpi heinäntekijöistä sai oman puolensa ensimmäiseksi seivästettyä, kun heinät oli haravoitu hevosvetoisella haravakoneella kahta puolta seivästä. Näissä mittelöissä muistan pärjänneeni hyvin.

Varhaislapsuuteni heinäpelloilla minä mennä vipelsin heinäseipäiden välissä tai menin valmiiden heinäseipäiden alle piiloon. Meidän maillamme kasvoi runsaasti mesimarjoja ojien pientareilla. Niiden poimista en voinut vastustaa; kyllä ne niin hyviä olivat! Vieläkin tulee vesi kielelle niiden makua muistellessa.

Peltojen ojissa vaani aina kuitenkin vaara, kun seudulla oli paljon kyykäärmeitä. Äitini muisteli usein kauhulla tapausta, kun käärme oli ojassa aivan vieressäni, ennen kuin isäni ehti sen tappaa. Isäni joutui tappamaan kesän aikana useampia kyykäärmeitä, jotka laitettiin toisinaan aidanseipäiden päihin roikkumaan. Kauan käärmeet eivät ehtineet aidanseipäissä roikkua, kun linnut ja muut eläimet korjasivat ne niin sanotusti parempaan talteen.

Heinien kuivuttua heinäseipäillä isäni veti ne perässään ladon eteen. Tämä vaihe heinäkorjuussa oli myös raskasta. Isäni joutui pitämään tässä työvaiheessa levähdystaukoja.

Ylivieskaan muutettuamme meillä ei ollut säilytyspaikkaa heinille. Heinät säilöttiinkiin talveksi pellolle tehtyyn heinäsuovaan. Suova oli pyöreä, ylöspäin suippeneva heinäkeko, jonka keskuksena oli pystysalko. Heinäsuovan alusta muodostui muutamasta pölkystä ja riu´usta ja keskellä suovaa oli pystyssä keskuspuu, jonka ympärille heinä kasattiin. Heinän painuminen estettiin laittamalla keskuspuun ympärille pystyyn vajaan metrin mittaisia keppejä. Suovan pinta jätettiin kaltevaksi, jotta sadevesi pääsi valumaan pois. Munanmuotoinen suova oli hyvä. Suovan teko olikin taitolaji. Suovaan pantaessa heinien piti olla jo melko kuivia. Suova voitiin myös peittää yläosastaan.

Yleisin tapa heinien talvisäilytykseen oli säilöä ne heinälatoon. Navetan yhteydessä oli usein karjalato (pihalato), johon heiniä siirrettiin heinäladosta. Heinien siirtoon talvella isäni käytti vesikelkkaa, jonka päälle hän oli rakentanut ns. heinähäkin.


Suomalainen lato rakennettiin perinteisesti pyöreistä kuusi- tai mäntypuista salvamalla harvaksi eli päällekkäisten puiden väliin jätettiin rako ilmanvaihdon edistämiseksi. Latoja rakennettiin myös laudasta. Erillisenä rakennuksena lato tehtiin lähes aina nurkkakivien varaan. Aiemmin ladoissa oli tyypillisesti pärekatto, myöhemmin huopa- tai vielä useammin peltikatto, joka voitiin asentaa suoraan pärekaton päälle. Ladon yhteyteen isäni oli tehnyt katoksen heinäseipäille ja muille tarvikkeille. Ladossa ei ollut varsinaisesti lattiaa. Lattiaksi oli usein asetettu pyöreitä puita tai ilmankiertoa edistämään harvaan ladottuja lankkuja. Ladot rakennettiin lähelle tietä. Tämä helpotti heinien noutamista talviaikana.

Heinät luotiin (hangottiin) ensin ladon edustalta ladon sisään. Tämän jälkeen ne levitettiin tasaisesti ladon perälle ja seinän vierille. Heinämäärän lisääntyessä heiniä täytyi välillä polkea tiiviimmäksi. Tämä vaihe heinähommassa oli minusta hauskinta puuhaa, kun sain hyppiä heinien päällä ja välillä sukeltaakin niiden sekaan. Nykyisin heinälatoja ei enää tarvita. Niinpä ne ovat katoava rakennuskanta maalaismaisemassa.

Olen kertonut edellä heinänteosta varhaislapsuudessani. Silloin meillä kotona tehtiin kaikki käsipelillä eli ihmisvoimin. Isommissa talouksissa siirryttiin jo siihen aikaan käyttämään hevosvetoisia heinänkorjuuvälineitä, kuten niitto- ja haravakonetta. Heinät korjattiin hevosella joko suoraan pellolta tai seipäiltä. Tämän jälkeen tulivat traktorivetoiset heinäntekovälineet. Uusina koneina muistan heinänpöyhimen ja seiväskairan. Viimeisimmäksi paalauskoneet ovat korvanneet aikaisemmin heinänteossa käytetyt koneet ja menetelmät.

(Omien muistojeni ja muistikuvieni ohella ja varmistamiseksi olen käyttänyt kirjoituksessani lähteenä myös Wikipediaa.)