Savitiilen valmistusta Kaakossa

Lapsuuteni muistoista piirtyy mieleeni eräs kesä, kun kotonani Ylivieskan Kaakossa tehtiin savitiiliä. Pellot asuinseudullamme olivat ns. savipeltoja, mikä tarkoitti sitä, että heti multakerroksen alta löytyi kiinteää savimaata. Savi olikin hiekan ja veden lisäksi ne raaka-aineet, joita tarvittiin tiilenteossa.

Tiilenteko vaati monenlaisia valmisteluja. Isäni oli tehnyt laudasta muotteja eli formuja tiilen lyöntiä varten, joksi tiilenteon aloitusvaihetta kutsuttiin. Seuraavaksi isäni haki hevosella pellolta savikuorman sekä hiekanottopaikalta kuorman hiekkaa. Vettä tiilentekopaikalle tuotiin isoissa puutynnyreissä.

Mikko-isäni oli tehnyt sekoitusmyllyn, jossa raaka-aineet sekoitettiin ennen tiilien lyöntiä. Myllyä kutsuttiin myös savimyllyksi. Isäni kutsui sitä yksinkertaisesti vain myllyksi. Mylly, joka oli muodoltaan pyöreä ja noin kolme metriä korkea, ankkuroitiin paikoilleen maahan upotetuilla seipäillä. Myllyn seinät oli tehty lankuista. Myllyssä oli keskellä akseli (havutukki), johon oli kiinnitetty tappeja tasaisin välein. Akselin yläosaan oli kiinnitetty pitkä aisa eli vipu. Hevonen valjastettiin myllyn vivun ääripäähän vetolaitteen avulla. Hevonen pyöritti akselia kiertämällä kehää myllyn ympärillä. Tiilenteon ajaksi hevonen saatiin lainaksi naapuristamme.

Hevoselle pienen ympyrän kiertäminen oli vastenmielistä. Se pysähtyi usein omia aikojaan, jos sitä ei talutettu tai ohjastettu sen selästä. Hevosen ohjastaminen oli minun tehtäväni. Saatoin istua pitkät ajat hevosen selässä kiskoen hevosta liikkeelle suitsista. Välillä, kun raajani puutuivat pitkästä istumisesta, laskeuduin taluttamaan sitä.

Myllyn täyttö oli tärkeä työvaihe. Savi, hiekka ja vesi oli laitettava myllyyn sopivassa suhteessa. Oikea sekoitussuhde takasi sen, että aines oli sopivan notkeaa tiilien lyöntiä varten. Saven ja hiekan oikea sekoitussuhde varmisti myös sen, että tiilistä tuli polton jälkeen kestäviä ja muutoinkin hyvänlaatuisia.

Tiilien lyöntiä varten myllyn viereen oli kaivettu monttu, johon isäni laskeutui. Valmis massa tuli ulos myllyn kyljessä olevasta aukosta. Isäni lohkaisi aukosta tulevasta massasta sopivan pötkön ja löi sen kahden tiilen muottiin eli formuun. Välillä hän tiivisti massaa naputtelemalla muottia vasaralla sekä pudottamalla muotin varovasti montussa olevan havutukin päähän. Näin saatiin massasta tiivistä. Jos massan sisälle jäi ilmaa, tiili mureni polttovaiheessa. Lopuksi isä pyyhkäisi puulastalla liian saven pois muotista.

Äitini tehtävä oli kantaa muotti kuivauspaikalle eli laanille, joka oli tasainen hiekka-alusta. Tämän jäljeen hän toi muotin myllyn vieressä olevaan vesiastiaan. Muotin tuli olla märkä sen takia, ettei massa jäänyt muotin seiniin kiinni.

Tiilet kuivattiin hiekkakentällä niin kuivaksi, että niitä voitiin siirtää paikasta toiseen. Tämän jälkeen tiiliä käänneltiin eri asentoihin. Lopuksi ne ladottiin ristikolle katoksen alle. Kun tiilet olivat täysin kuivia, ne helisivät. Mikko-isäni kävikin naputtelemassa tiiliä puukon hamaralla kuivumisen edistyttyä. Tiilet olivat tämän jälkeen valmiita poltettaviksi.

Tiilien polttamisesta kerron myöhemmin.

Syksyn siunaus

Syksy on siirtymäaikaa kesästä talveen. Syksyn kauneus ja väriloisto alkavat olla vain muistoissamme. Kellastuneet ja värikkäät lehdet ovat putoilleet maahan ja tuuli on vienyt ne mennessään. Puut ovat riisuttuina ja maa on jonkin aikaa kuolleen näköinen, ennen kuin lumipeite tulee ja jää pysyvästi maahan. Saatamme tuntea itsemmekin joskus riisutuiksi päivän lyhentyessä ja valon määrän vähentyessä. Puhutaan syysmasennuksesta. Niin käyvät havainnollisiksi profeetan sanat "Kaikki me olemme lakastuneet kuin lehdet, ja pahat tekomme heittelevät meitä niin kuin tuuli". Kuitenkin "riittää kullekin päivälle oma vaivansa". Myös Raamatun mukaan ihmisellä on siis aina vaivaa riittämiin. Jokaista päivää varten on kuitenkin olemassa Jumalan armo - Isän rakkaus. Sellaisia kuin ovat päivämme, ovat myös voimamme, sillä "Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa!".

Mistä tiedämme, että näin on? Sen vakuuttaa Jumala Sanassaan. Jokaisena uutena aamuna voimme olla varmoja siitä, että Jeesuksen ristillä tekemä työ on yhä voimassa. Siinä on armon perustus. Suurin onnettomuutemme olisi, jos emme uskoisi ja luottaisi Jumalaan.

Jumalan rakkaus on joka hetki läsnä. Ei ole niin huonoa ihmistä, jota ei Jumala rakastaisi; ei ole niin hyvääkään ihmistä, joka ei Jumalan rakkautta tarvitsisi.

Maalaisvoita ja kirnupiimävelliä

Varhaislapsuuteni muistoihin kuului lähtemättömästi monenlaisia kotitöitä eli sieviläisittäin huushollihommia. Yksi tällaisista oli maalaisvoin kirnuaminen. Voin lisäksi kirnuamisen tuloksena saatiin kirnupiimää eli huitua. Kirnupiimästä valmistettiin usein myös kirnupiimävelliä, joka oli herkkuruokaani. Äitini keitti sitä usein myöhemminkin käyttäen siihen kaupasta ostettua kirnupiimää.

Voin valmistamista varten oli kerätty kermaa usean päivän ajalta. Kerma oli saatu joko separoimalla maito tai pitämällä maitoa kylmässä paikassa. Tällöin kerma nousi maidon pintaan, josta se kuorittiin erilliseen astiaan. Kerma hapatettiin meillä kotona isossa lasipurkissa.

Kirnu oli perinteisesti puinen astia, jossa kermasta tehtiin voita. Meillä kotona oli käytössä mäntäkirnu, jota myös pystykirnuksi kutsuttiin. Isäni teki myöhemmin kirnun, joka oli neliskanttinen kampikirnu. Minulle jäi sellainen mielikuva, että viimeksi mainittua kirnua käytettiin kuitenkin aika harvoin.

Mäntäkirnussa kerma saatettiin liikkeeseen puisella käsin edestakaisin liikuteltavalla männällä. Kirnun mäntää liikuteltiin rytmikkäästi, jolloin kerma lähti "vellomaan". Kirnuaminen vaati käsivoimia, koska kesti aika kauan ennen kuin kermasta alkoi erottua rasvajyväsiä (voikokkareita eli sieviläisittäin voisikkareita). Sikkareet kerääntyivät kirnupiimäksi muuttuneen kerman pinnalle.

Toisinaan myös minä sain olla mukana kirnuamisessa. Tällöin jompikumpi vanhemmistani istui tuolilla ja minä seisoin kirnun vieressä molemmat kädet tiukasti kiinni kirnun männän varressa. Minua kiinnosti joka kerta suuresti se, milloin kerma alkoi muuttua voiksi. Kyselinkin usein, joko sikkareita on näkyvissä. Tässä tilanteessa kirnuaminen keskeytettiin ja kurkistin kirnuun. Mielenkiintoni loppui aina siinä vaiheessa, kun ensimmäiset merkit voin valmistumisesta alkoivat näkyä.

Voin valmistaminen jatkui edelleen siten, että kirnupiimä juoksutettiin pois ja kerääntynyttä rasvaa huuhdottiin vedellä kirnupiimäjäämien poistamiseksi. Tämän jälkeen kerätty rasva työstettiin vaivaamalla se yhtenäiseksi massaksi, jolloin tuloksena saatiin kiinteää voita. Lopuksi voihin lisättiin suola ja voi vaivattiin uudelleen. Voita tuli aina maistaa levittämällä sitä leivän päälle. Voin oikea suolapitoisuus tuli näin tarkistettua. Voi paketoitiin tai laitettiin voirasiaan myöhempää käyttöä varten.

Voin valmistamisesta syntynyt kirnupiimä oli hyvää ja terveellistä. Sitä käytettiin janojuomana tai maidon sijasta. Siitä saatettiin tehdä kirnupiimävelliä, joka tunnettiin myös huituvelli-nimellä. Kirnupiimävelli valmistettiin puuhellalla maitovellin tapaan. Siihen lisättiin hiukan vettä ja ohraryynejä. Sodan jälkeen ohraryynit korvasi riisi. Rusinat antoivat velliin oman makunsa.

Lopetan tekstini tällä kertaa nivalalaiseen sanontaan: "Söi vähitellen ku Saimi-mummu huituvellin". Sanonta kuvaa osuvasti huituvellin hyvää makua.