Sota-ajan jouluaattona

Sota-ajan joulu oli tulossa Rieskaniemen Toivolaan. Hyvissä ajoin ennen joulua oli lähes aikuinen naapurin Anna-Liisa kertonut nähneensä akkunamme (sieviläinen versio sanasta ikkuna) takana tonttuja tiirailemassa, olinko ollut kiltti. Tämä aiheutti sen, että katselin itsekin hiukan pelokkaana usein ulos nähdäkseni tontuista edes vilauksen. Akkunat olivat yksilasiset, minkä vuoksi ne menivät pakkasella niin sanotusti umpijäähän. Nähdäkseen ulos oli jäässä olevaan akkunaan puhallettava niin kauan, että jäähän tuli reikä tai pidettävä sormea ruudulla, kunnes jää sormen alla suli. Äitinikin taisi joskus mainita tonttujen liikkeistä akkunamme alla. Muistan isäni vain hymyilleen salaperäisen näköisenä kysymyksilleni tontuista. Vilaustakaan tontuista en kuitenkaan itse päässyt koskaan näkemään.

Joulu pyhineen ja kaikkine tapahtumineen oli minulle - perheen ainoalle lapselle - odotettu ajanjakso. Kohdallani päivät eivät poikenneet paljoakaan toisistaan tavanomaisessa arjen hyörinässä. Joulu teki erilaisuudessaan ja jännityksen täyttämänä poikkeuksen tästä tavanomaisuudesta. Joulupukin odotus lahjoineen, erilaiset jouluiset tuoksut ja usein jouluaamun kirkkomatka ovat niitä kokemuksia, jotka eivät koskaan unohdu. Näitä kokemuksisa ei tarvitse jakaa yksin, sillä ajasta aikaan, vuodesta toiseen lasten kokemukset joulusta näyttävät toistuvan samansuuntaisina.

Sota-ajan joulut - ne, joita varhaislapsuuden kodissani vietettiin ja joita yhä tässä muistelen - poikesivat nykyajan joulunvietosta monin tavoin. Joululahjat olivat yleensä itse tehtyjä ja niitäkin lapset saivat vain muutaman, kahdesta kolmeen. Aikuiset eivät juuri lahjoja saaneet. Joulun ruokapöydässä ei ollut juurikaan herkkuja, sillä koko maata koetellut elintarvikepula näkyi myös joulupöydän antimissa. Kun ulkomailta ei saatu sodan vuoksi mitään elintarvikkeita, monet ennen sotia jouluateriaa monipuolistaneet ruoka-aineet jäivät pelkästään kotimaisen tuotannon varaan. Lapsille niin tärkeät karamellitkin puuttuivat joululahjavalikoimasta. Vaikka kodeissa yritettiin parhaan mukaan tarjota tavanomaisesta poikkeavia ruokia, jäi jouluateria tämän päivän mittapuun mukaan vaatimattomaksi. Toki joitakin normaalista arkipäivästä poikkeavia elintarvikkeita oli säästetty joulunviettoa varten. Äitini oli leiponut "jouluhyvää" joulua edeltävinä päivinä. Jouluiset tuoksut antoivatkin joulunodotukselle aivan erityisen tunteen tulevasta juhlasta.

Tupa, joka toimi myös puusepänverstaana, oli joulua silmällä pitäen siivottu. Höylälastut tuvan lattialta oli lakaistu ja puun työstämisestä aiheutunut pöly pyyhitty huolella pois. Puusepän työkalut oli järjestetty hyllyyn hyvään järjestykseen. Kuusi oli kannettu rantteelta (puiden tekopaikka) tupaan. Se oli haettu Pillikallion maastosta vesikelkalla odottamaan sisäänpääsyä jo muutamia päiviä aikaisemmin. Kuuseen oli ripustettu kodin aarteisiin kuuluva lasista tehty monivärinen helminauha eri maiden pienoislippujen ja itse tehtyjen kynttilöiden kanssa. Aitasta oli haettu puutynnyrissä ja suolavedessä ollut, jouluun säästetty normaalia isompi pala sianlihaa. Nyt se oli paistettu uunissa. Sen paistamisesta tullut tuoksu leijui vieläkin tuvassa. Kesällä poimitut suolasienet oli liotettu vedessä joulupöytään pantaviksi. Uunin jälkilämmössä paistettu jouluinen ohrapuuro odotti syöjiä. Jouluntuntua lisäsi äitini valmistama soppa; hedelmäsopan korvike, joka oli niin sanotusta puuronkastike-jauheesta valmistettu. Toppasokeria oli murskattu keiton makeuttamiseen. Keittoon oli lisätty omenan palasia, jotka isä oli hankkinut syksyllä jostain ja joita oli säästetty huolellisesti moneen paperiin käärittyinä ruokakommuutissa (ruoan säilytyspaikka). Sopassa taisi olla vielä kaiken kukkuraksi Hullulan takaiselta suolta poimittuja (sieviläisittäin sanottuna) linttejä eli lakkoja.

Joulunodotus tiivistyi aattoillan pimentyessä äidinkin ehdittyä navetta-askareiltaan sisään. Myös eläimille oli annettu ylimääräistä "apetta" joulun perinteisiin liittyen. Karbidilamppu ruokapöydän yläpuolella oli sammutettu ja kynttilät kuusessa sekä pöydällä sytytetty; hetki, joka merkitsi lapselle kohokohtaa aattoillassa. Joulupukin tulo sai pienen pojan poskille jännityksen punan. Olin hetkeä aikaisemmin kuunnellut salaa äitini ja isäni keskustelun kamarin puolella. Keskusteluun oli sisältynyt lause: "Mitähän se mahtaa lahjasta sanoa?". Oli siis odotettavissa jokin minulle mieluinen lahja. Kohta alkoikin porstuasta kuulua kovaa meteliä. Sisään kompuroi suurieleisesti ja luudanvartta voimakkaasti lattiaan lyöden joulupukki. Joulupukki ei juurikaan jutellut, vaan käski tuoda lahjat esille. Puotipaperiin kääritty pehmopaketti - Liisa mummon kutomat villasukat - eikä myöskään uusi aapinen juuri nyt kiinnostaneet, sillä odotus oli jo etukäteen arvailujen varaan jääneessä lahjassa.

Ei voi olla totta! Isä työnsi ulko-ovesta sisään suurta paketoimatonta puusta valmistettua oikein ratilla ja pyörillä varustettua autoa. Auto oli niin iso, että sen etupenkille mahtui vaivatta istumaan ja saattoi ottaa vielä viereensä naapurin Eskonkin. Olin nähnyt auton pyörät höyläpenkillä aikaisemmin, mutta isäni oli sanonut niiden olevan uusien pystykirnujen pohjia vastatessaan kysymykseeni, mitä ne olivat. Joulupukki taisi unohtua kokonaan, kunnes vilkaisuni joulupukkiin aiheutti kovan hämmennyksen ja suuren pettymyksen sisimmässäni. Joulupukin istahtaessa hetkiseksi kessurahille, oli turkin päälle valahtanut pitkä letti, joka näytti aivan samanlaiselta kuin naapurin Anna-Liisan letti?! Moneen kertaan yritin puhutella joulupukkia. Vihdoin viimein hän suostui möreällä äänellä lausumaan muutaman sanan. Äänen möreydestä huolimatta ei ollut epäilystäkään siitä, että Anna-Liisa oli pukeutunut joulupukiksi. Usko joulupukkiin oli tämän havainnon myötä menneen talven lumia, vaikka en sitä tohtinut vanhemmilleni silloin heti tunnustaa.

Joulupukin käynnin jälkeen nautittiin jouluateria. Lyhyen hetken sain sinä aattoiltana tutustua mieluiseen lahjaani: pyörittää autoni rattia ja päristellä huuliani moottorin ääntä matkien, kunnes äitini vaati minua nukkumaan seuraavan aamun aikaisen herätyksen vuoksi. Onnellisena saamistani lahjoista kömmin vuoteeseeni jo tuleva joulukirkkomatka mielessäni.

Matka joulukirkkoon sota-aikana

Jouluaamun jumalanpalvelus eli joulukirkko alkoi kello kuusi. Joulukirkko oli suosittu niin kuin se on vielä nykyisinkin. Kotonani jouluaamuna lähtövalmisteluja kirkkoon herättiin tekemään aamukolmelta. Jouluyön uni oli jäänyt lyhyeksi, koska uni oli karannut iltayöstä jännityksen purkautumisen myötä ja ajatusten askarrellessa vielä mieluisassa joululahjassa. Kirkkomatka tehtiin tällä kertaa poikkeuksellisesti hevosella. Tavallisesti kirkkomatka tehtiin jalkaisin tai potkukelkalla potkutellen. Etukäteen oli sovittu erään tutun isännän kanssa kirkkomatkasta hänen hevosensa kyydissä. Kirkkoreen eteen valjastettu hevonen pysähtyi sovitusti kotimme kohdalla ja otti meidät kyytiin.

Minun matkani kirkkoon alkoi lammasvällyjen alla talon emännän ja äitini välissä takapenkillä. Isäni istui kyytimiehen viereen etupenkille. Matka eteni kulkusten kilkattaessa ja aisakellon soidessa. Tällä nimenomaisella kerralla luokkiin oli asetettu isohko, ns. ylimääräinen kello, joka soi hevosen askelten tahdissa. Joulukirkkoon varustauduttiin yleensä aina niin hevosen kuin muunkin varustelun osalta huolella ja talon parasta näyttäen. Näyttäyipä joskus näissä varusteluissa myös turhamaisuus joidenkin kohdalla, kuten isäni asian ilmaisi. Tällä kertaa ennen sotia hankittu lampaannahkaturkki lämmitti kyytimiestämmekin poikkeuksellisesti. Vaikka pappani perheineen asui lähellä kirkkoa, myös he valjastivat aina hevosen kirkkomatkaa varten, koska perinne velvoitti näin tekemään joulukirkkoon mentäessä.

Matkanteko Rieskaniemestä kirkolle eteni alkuvaiheessa vielä tasaista ravia. Jossain vaiheessa matkaa alkoi takaa kuulua aisakellon ääntä eli sieviläisittäin "moikinaa". Tätä hetkeä oli kyytimies ilmeisesti ennättänyt jo odottaa. Perinteiset jouluaamun kilpa-ajot saattoivat alkaa! Takaa lähestyvän hevosen tullessa oman kirkkorekemme taakse kyytimiehen ohjasten lyönnit hevosen kylkiin merkitsivät sitä, että kilpailu hevosten paremmuudesta oli alkanut - nyt koeteltiin niin hevosen kuin ohjastajan paremmuutta. Hevosen kavioista irronneet lumipaakut viuhuivat päidemme yli. Sitä en enää muista, kumpi hevonen kilvan voitti, mutta sen vielä muistan, että kaksi hevosta kirmasi joulukirkkoon pitkään rintarinnan ja sen, että kyytiveikkojen leikkimielinen huutelu toisilleen rikkoi jouluaamun rauhan ja hiljaisuuden. Kolmaskin hevonen kirkkorekineen ilmestyi jossain vaiheessa taaksemme.

Lähempänä kirkonkylää oli sytytetty kynttilöitä talojen ikkunoille. Erään loppumatkassa sijainneen talon pitkän koivukujan tienpuoleiseen päähän oli tehty lumipallolyhtyjä kynttilävalaistuksineen ja koivunoksiin oli ripustettu karbidilyhtyjä. Niin näyttävä oli talonväen luoma jouluaamun valaistus, että se on säilynyt vieläkin hyvin muistoissani. Hevonen rekineen jätettiin kirkonmäen alapuolelle apteekin puomiin, koska kirkon edessä olevien hevospuomien arveltiin olevan jo täynnä. Hiestä märän hevosen selkään laitettiin loimi ja sille annettiin heinätukko syötäväksi. Taisipa hevosen omistaja vielä juottaa hevosen ja antaa kauroja palkkioksi hyvin sujuneesta matkasta.

Myös sen vielä muistan, että edellinen kirkossa käynti oli ollut aikaisemmin joulunalusviikolla, kun naapurin poika oli kaatunut sodassa ja laskettu isänmaan multiin. Nyt tunnelma oli toisenlainen; valaistu ja täynnä oleva kirkko jättivät pysyvän muiston pienen lapsen mieleen.

Lapsuuden joulukirkoista muistan parhaiten keskellä kirkkoa isossa kattokruunussa ja kirkon edessä joulukuusessa palaneet oikeat kynttilät. Saimme paikan kirkossa läheltä lämmitysuunia eli kamiinaa, jonka hehkuva lämpö teki olon vähemmän miellyttäväksi - suorastaan tukalaksi. Lapsuuden jouluina kirkkoreissut taisivat olla enemmän nukkumatin kanssa vietettyjä hetkiä edellisen yön lyhyiksi jääneiden unien vuoksi. Ei se uneen vaipuminen tainnut olla kaukana myöskään vanhemmilta joulukirkkovierailta - ei etenkään heiltä, jotka olivat tulleet joulukirkkoon pitkien matkojen takaa.

Tällä kertaa ajatukseni taisivat olla joulusaarnan sanoman sijasta enemmän ikimuistoisessa joululahjassani ja halussani saada pyörittää tämän uuden lahjaksi saamani auton rattia. Ennen kuin pääsin rakkaiden lahjojeni pariin, odotti meitä vielä vierailu sukulaistalossa.

Suomi-neidon juhlapäivänä

Suomi-neito - joksi rakasta isänmaatamme kutsutaan - täyttää 96 vuotta. Jos Suomi-neito olisi todella ihminen, sanoisimme häntä iäkkääksi tai vanhukseksi. Ikävertauksin puhuttaessa ymmärrämme kuitenkin, että itsenäisenä maana ja kansakuntana 96-vuotias on vielä melko nuori, lähes kuin lapsi.

Kuva: Pleksilasille kaivertamassani työssä tulevat esille kansallislintumme laulujoutsen ja kansalliskukkamme kielo.

Suomi-neito! Itsenäisyyspäivänä nostetamme sinulle siniristilipun, sinulle yksi maa kaikkien maiden ja kansojen joukossa. Olet meille rakkain kaikista maailman maista. Olemme osa sinua ja sinä olet oleellinen sekä rakas osa meitä. Isänmaamme Suomi syntyi 6. päivä joulukuuta vuonna 1917. Se oli arkinen torstai ja toivoa täynnä. Se oli yksi päivä toisten päivien joukossa ja kuitenkin tulevaisuutta ajatellen se oli erittäin merkittävä päivä meille kaikille suomalaisille.

Muutama omakohtainen muisto niistä ajoista, jolloin suomalaiset taistelivat ylivoiman edessä Suomen itsenäisyyden säilymiseksi. Ennen sotia syntyneenä muistan hämärästi miesten lähdön sotaan. Oma isänikin oli sotaan lähtevien joukossa, mutta sotaväessä saamiensa vammojen johdosta hän kotiutui ja siinä yhteydessä hänet myös vapautettiin rintamatehtävistä. Lapsen mielenmaisemaan on syöpynyt sukulaisteni lomalla käynnit rintamalta, sodan ajan niukkuus perheeni jo muutoinkin heikohkossa elintasossa, elintarvikkeiden säännöstely, puupohjakengät, naapuripitäjä Kalajoen pommitus, matalalla lentävät pommikoneet kotini yllä ja venäläisvangit töissä lähiseudun taloissa. Erityisesti muistan valkoiset arkut kirkon edustalla odottamassa sankarihautaan laskemista. Nuoren lesken valtavan surun hänen ollessaan kumartuneena kaatuneen miehensä haudan äärellä, kahden henkilön pitäessä kiinni ja näin estäen häntä itseään putoamasta hautaan. Alas lasketun suruharson takaa saatoin nähdä tuskaiset nuoren naisen kasvot. Muistan hyvin myös hautajaisten vieton, surutalojen itkunsekaisen tunnelman, pappien puheiden antaman lohdun ja virsien kiirimisen huoneesta toiseen. Elettiin aikaa, jonka en soisi koskaan enää palaavan. Yli 70 vuotta sitten olleet tapahtumat eivät ole tyystin häipyneet silloisen lapsen mielestä - saati sitten heidän, jotka joutuivat elämään ne niin rintamalla kuin kotirintamalla vielä konkreettisemmin todeksi. Heitäkin on vielä jäljellä.

Sota kosketti pappaani aivan erityisellä tavalla, vaikkei hän sotaan osallistunutkaan. Pappilan palveluksessa hän joutui viemään suruviestiä yhdessä papin kanssa kaatuneiden koteihin. Pappilan hevonen kärryineen ja rekineen tunnettiin pitäjällä. Kun pappilan hevonen ilmestyi kylänraitille, talonväkien katseet suuntautuivat tiellä liikkujiin. Kääntyykö hevonen pihaan vai meneekö se ohi? Talon sisälle mentäessä ei tarvinnut sanoa aluksi mitään. Hiljaisuuden saattoi keskeyttää äidin tai vaimon parkaisu: "Kuka heistä?", jos talosta oli useampi mies sodassa. Pappani palasikin sodan jälkeen usein näihin ikäviin muistoihin. Se tunne eli hänessä kipeänä aina hänen kuolemaansa saakka.

Suomi on saanut nauttia rauhasta, vapaudesta ja rauhanomaisesta rinnakkaiselosta muiden naapurikansojen joukossa jo vuosikymmeniä. Tiedämme myös toisenlaiset vaikeat, elämää tuhoavat ja paljon surua tuottaneet vaiheet itsenäisyytemme historiassa. Niistä ns. sisällisota on Suomen historian ristiriitaisin tapahtuma, jonka vaikutukset suomalaisiin ja suomalaiseen yhteiskuntaan ovat olleet poikkeuksellisen pitkäkestoiset. Unohtaa ei sovi myöskään maailmalla 1930-luvun lamana tunnettua ilmiötä, jota kutsuttiin Suomessa yleisesti pula-ajaksi. Sotakorvausten maksaminen toisen maailmansodan jälkeen oli raskasta aikaa kansakunnalle, vaikka se toi mukanaan myös hyötypuolia teollisuuden kehittymisen myötä. Tänään saamme elää täällä kotimaassamme syvää rauhanaikaa, jota on kestänyt jo huhtikuusta lähtien 68 vuotta, jos Lapin sota lasketaan mukaan.

Yleinen asevelvollisuus on säilyttänyt Suomessa kiistattomuutensa maanpuolustuksen perustana. Sotavuosien kokemukset puoltavat järjestelmän ylläpitämistä edelleen.Sen mukaan jokainen asevelvollisuusikäinen joutuu palvelemaan isänmaataan sosiaaliseen taustaansa katsomatta. Uusi teknologia on muuttanut puolustusvoimien rakennetta. Kriisin käsite on monipuolistunut. Kotirintaman toimivuus on erityisen tärkeää. Asevelvollisuus on jo selvästi muuttunut valikoivammaksi ja reserviä supistetaan. Vaikka puolustusmäärärahoja karsitaan, voi Suomi kehittää erityisesti ilma- ja merivoimia, kun juuri kukaan ei pidä enää maahyökkäystä todennäköisenä.

Suomen rajoja valvotaan. Meillä on tehokkaat ja nykyaikaiset valvontajärjestelmät sitä varten. Sen ovat osoittaneet maamme rajoihin kohdistuneet ja paljastuneet ilmatilanloukkaukset - tahattomat tai tahalliset. Itsenäisyydestä kiitollisena minun onkin hyvä lopettaa blogini laulun sanoin: "Ollos huoleton, poikas valveil on!".