Kettu kirveellä

Eräänä varhaisena jatkosodan aamuna Rieskaniemen Toivolassa asuva Mikael (Mikko) Nivala nousi vuoteeltaan päivän puuhiin. Aamukorvikkeet (kahvia ei sodan vuoksi ollut) juotuaan hän suuntasi askeleensa navetta-askareisiin. Pihaa ylittäessään hän antoi katseensa viipyä tapansa mukaan kirkonkylän suuntaan aukeavalla peltovainiolla. Katse viipyi vainiolla vain hetken, kun hän jo ryntäsi rantteelle (puiden pilkkomispaikka) hakemaan kättä pitempää, nimittäin  kirvestä. Navetta-askareet saivat toistaiseksi jäädä. Tuvan ovella Mikko kävi huikkaamassa tuvassa olijoille: "Tuota ny ei kahto kukkaan - meen kettujahtiin".

Akkunasta tiirailevat tuvassa olijatkin havaitsivat myös omin silmin ruskean eläimen etenevän vaivaloisesti vainiolla metsän suuntaan. Näky ei ollut ihan tavaton. Aikaisemminkin oli nähty kettuja ylittämässä vainioita niin sanotun "pikkumehtän" ja vainion toisella laidalla olevan metsän välillä. Nyt kuitenkin Mikon innokkuus kettujahtiin jäi ihmetyttämään, puhumattakaan jahdin onnistumisesta.

Puolijuoksua pyyntimies eteni peltojen ja ojien yli hyppelehtien kohti metsän rajaa, mihin saalis näytti menevän. Jossakin vaiheessa takaa-ajaja huomasi ketun luikkivan metsänrajassa olevan ladon alle. Ladon luo saavuttuaan ja kurkistettuaan ladon alle, hän näkikin kosketusetäisyydellä ketun hännän alushirsien välistä. Hän sai otteen hännästä vetääkseen ketun pois ladon alta - saamaan "lähtöselvityksen" elämälleen. Ote kuitenkin lipesi ja kettu pakeni ladon alta sen toiselle puolelle läheisen metsän suuntaan. Alkoi kilpajuoksu elämästä ja kuolemasta - kettu edellä ja Mikko "ruudittoman" aseen kanssa perässä. Välillä Mikko oli tavoittamassa saalistaan, välillä rako puolestaan kasvoi suuremmaksi. Eteen tuli piikkilanka-aita. Se verran kettu jäi empimään tässä vaiheessa, että Mikko sai kun saikin ketun hännästä kiinni. Kirves nousi "armoiskuun". Ketun elämä päättyi yhdellä kirveen hamaran iskulla päänuppiin.

Vainiota pitkin nähtiin pyyntimiehen palaavan: ei ketun häntä kainalossa - niin kuin vanha sanonta kuuluu -   vaan kettu olkapäällä.Samaan aikaan käveli ohimenevää tietä Parhialan emäntä, joka jäi ihmettelemään saalista ja kyselemään menestyksekkään kettujahdin kulusta. Kuultuaan Mikolta tarinan, lähti hän päätään pudistellen jatkamaan matkaa kirkolle. Mikko saattoikin alkaa nyt viivästyneet navetta-askareensa.

Kauan ei Mikon pyyntireissu pysynyt salassa. Jo aamupäivällä moni naapuri ja kirkonkyläläinenkin kävivät katsomassa saalista. Iltapäivällä tuli - asiasta vihiä saatuaan - kaksi lehtimiestä haastattelemaan Mikkoa ja ottamaan kuvia Mikosta ja ketusta. Paikallinen sanomalehti ja myöhemmin Suomen Kuvalehti uutisoivat tapauksesta kuvan kanssa. Laitan lehdissä olleen valokuvan tähän tekstini yhteyteen. Nyljettyään ketun Mikko kaupitteli nahan eteenpäin.

Miksi Mikko lähti ketun perään ja miksi jahti onnistui? Se johtui siitä, että ketun toinen etujalka oli poikki. Mikko arvelikin jalan katkenneen ketulle viritetyissä raudoissa. Mikko armahti siis haavoittunutta eläintä suuremmilta kärsimyksiltä.

Tämä kirjoittamani lehtiartikkeli on julkaistu Sieviläinen-paikallislehdessä keskiviikkona 19. marraskuuta 2008.

Tiilen polttoa Kaakossa

Tämä kirjoitukseni on jatkoa tiilen valmistusta käsittelevään blogiini. Jos et ole lukenut vielä edellistä blogiani, niin kehotan tekemään sen ennen tämän lukemista. Sen lukeminen helpottaa tiilentekoprosessin kokonaisuuden hahmottamista.

Kun tiilet olivat kuivuneet katoksessa eri käsittelyvaiheiden jälkeen, olivat ne valmiita poltettaviksi. Tiilet ladottiin tiiliuuniin. Ladonta oli tehtävä erityisen huolellisesti ja ammattitaidolla.. Tiilien tuli olla tarkalleen yhtä kaukana toisistaan (noin 3 cm:n etäisyydellä). Uuni kapeni ylöspäin. Se takasi sen, että uunissa kuumuus oli tasainen. Uunissa oli kaksi tulipesää.

Muistelen, että poltto aloitettiin pitämällä uunien pesissä pientä tulta, jotta viimeinenkin kosteus saatiin tiilistä pois. Seuraavana päivänä puita lisättiin siten, että uunissa oli koko ajan tasainen kuumuus. Uuni peitettiin polton puolivälissä turpeilla tasaisen kuumuuden varmistamiseksi ja tiilien oikean värin saamiseksi. Polttaminen jatkui useita vuorokausia yötä päivää.

Tiilen polttaminen oli tarkkaa puuhaa. Tuli ei saanut sammua eikä kuumuus nousta liian korkeaksi. Tiilenpoltto vaati molemmilta vanhemmiltani huonosti nukuttuja öitä, kun jommankumman piti olla valveilla koko tiilenpolton ajan. Muistan tiilen polton olleen äidilleni erityisen kova ponnistus.

Tiilen poltossa ei tarvinnut olla yksin. Meidän perheeseen kuului yhtenä perheenjäsenenä aina kissa. Kissa olikin valvojan uskollinen seuralainen koko tiilen polton ajan, mitä se nyt välillä häipyi läheisille pelloille tuoden näytille pyydystämänsä hiiren. Meidän suurissa pihakoivuissa oli useita kottaraisenpönttöjä, joissa pesi kottaraispariskuntia. Isäni ja äitini kertoivat tiiliuunia vahtiessaan seuranneensa kottaraisten pesimäpuuhia aikansa kuluksi. Niiden "tirskutusta" pöntön läheisyydessä ei voinut olla huomaamatta. Myös monista muista yön aikana tapahtuneista asioista he kertoivat innokkaasti aamuisin. Nukuin itse läheisen aitan vintillä. Aitassa ei ollut ikkunoita, vaan vain yksinkertaisesti luukku. Heräsin joskus yöllä tiiliuunilta kuuluviin ääniin, kun joku oli tullut vierailemaan tiilenpolttajan luona. Muistan avanneeni aitan luukun tarkistaakseni äänen alkuperän.

Kun poltto lopetettiin, tiiliuuni jätettiin muutamaksi päiväksi jäähtymään. Jännityksellä uuni avattiin sen toteamiseksi, miten poltto oli onnistunut. Hyvinhän se oli onnistunut. Muutama liian tumma ja vääntynyt tiili toki löytyi, mutta kokonaisuus oli jopa kehumisen arvoinen. Isäni lajitteli tiilet kasoiksi niiden värisävyn perusteella.

Seuraavaksi pihaan ilmestyi tiilien ostajia hevosten vetämien lavakärryjen kanssa. Isäni oli vienyt sanaa rakentajille ja muille tiilien tarvitsijoille tiilenteostaan. Nyt hänen oli vuoro käydä kertomassa, että tiiliä voisi hakea.

Minulle ei koskaan selvinnyt, kuinka hyvä "rahasampo" tiilen valmistaminen oli. Sen kuitenkin tiedän, ettei sillä ainakaan päästy rikastumaan.

Savitiilen valmistusta Kaakossa

Lapsuuteni muistoista piirtyy mieleeni eräs kesä, kun kotonani Ylivieskan Kaakossa tehtiin savitiiliä. Pellot asuinseudullamme olivat ns. savipeltoja, mikä tarkoitti sitä, että heti multakerroksen alta löytyi kiinteää savimaata. Savi olikin hiekan ja veden lisäksi ne raaka-aineet, joita tarvittiin tiilenteossa.

Tiilenteko vaati monenlaisia valmisteluja. Isäni oli tehnyt laudasta muotteja eli formuja tiilen lyöntiä varten, joksi tiilenteon aloitusvaihetta kutsuttiin. Seuraavaksi isäni haki hevosella pellolta savikuorman sekä hiekanottopaikalta kuorman hiekkaa. Vettä tiilentekopaikalle tuotiin isoissa puutynnyreissä.

Mikko-isäni oli tehnyt sekoitusmyllyn, jossa raaka-aineet sekoitettiin ennen tiilien lyöntiä. Myllyä kutsuttiin myös savimyllyksi. Isäni kutsui sitä yksinkertaisesti vain myllyksi. Mylly, joka oli muodoltaan pyöreä ja noin kolme metriä korkea, ankkuroitiin paikoilleen maahan upotetuilla seipäillä. Myllyn seinät oli tehty lankuista. Myllyssä oli keskellä akseli (havutukki), johon oli kiinnitetty tappeja tasaisin välein. Akselin yläosaan oli kiinnitetty pitkä aisa eli vipu. Hevonen valjastettiin myllyn vivun ääripäähän vetolaitteen avulla. Hevonen pyöritti akselia kiertämällä kehää myllyn ympärillä. Tiilenteon ajaksi hevonen saatiin lainaksi naapuristamme.

Hevoselle pienen ympyrän kiertäminen oli vastenmielistä. Se pysähtyi usein omia aikojaan, jos sitä ei talutettu tai ohjastettu sen selästä. Hevosen ohjastaminen oli minun tehtäväni. Saatoin istua pitkät ajat hevosen selässä kiskoen hevosta liikkeelle suitsista. Välillä, kun raajani puutuivat pitkästä istumisesta, laskeuduin taluttamaan sitä.

Myllyn täyttö oli tärkeä työvaihe. Savi, hiekka ja vesi oli laitettava myllyyn sopivassa suhteessa. Oikea sekoitussuhde takasi sen, että aines oli sopivan notkeaa tiilien lyöntiä varten. Saven ja hiekan oikea sekoitussuhde varmisti myös sen, että tiilistä tuli polton jälkeen kestäviä ja muutoinkin hyvänlaatuisia.

Tiilien lyöntiä varten myllyn viereen oli kaivettu monttu, johon isäni laskeutui. Valmis massa tuli ulos myllyn kyljessä olevasta aukosta. Isäni lohkaisi aukosta tulevasta massasta sopivan pötkön ja löi sen kahden tiilen muottiin eli formuun. Välillä hän tiivisti massaa naputtelemalla muottia vasaralla sekä pudottamalla muotin varovasti montussa olevan havutukin päähän. Näin saatiin massasta tiivistä. Jos massan sisälle jäi ilmaa, tiili mureni polttovaiheessa. Lopuksi isä pyyhkäisi puulastalla liian saven pois muotista.

Äitini tehtävä oli kantaa muotti kuivauspaikalle eli laanille, joka oli tasainen hiekka-alusta. Tämän jäljeen hän toi muotin myllyn vieressä olevaan vesiastiaan. Muotin tuli olla märkä sen takia, ettei massa jäänyt muotin seiniin kiinni.

Tiilet kuivattiin hiekkakentällä niin kuivaksi, että niitä voitiin siirtää paikasta toiseen. Tämän jälkeen tiiliä käänneltiin eri asentoihin. Lopuksi ne ladottiin ristikolle katoksen alle. Kun tiilet olivat täysin kuivia, ne helisivät. Mikko-isäni kävikin naputtelemassa tiiliä puukon hamaralla kuivumisen edistyttyä. Tiilet olivat tämän jälkeen valmiita poltettaviksi.

Tiilien polttamisesta kerron myöhemmin.

Syksyn siunaus

Syksy on siirtymäaikaa kesästä talveen. Syksyn kauneus ja väriloisto alkavat olla vain muistoissamme. Kellastuneet ja värikkäät lehdet ovat putoilleet maahan ja tuuli on vienyt ne mennessään. Puut ovat riisuttuina ja maa on jonkin aikaa kuolleen näköinen, ennen kuin lumipeite tulee ja jää pysyvästi maahan. Saatamme tuntea itsemmekin joskus riisutuiksi päivän lyhentyessä ja valon määrän vähentyessä. Puhutaan syysmasennuksesta. Niin käyvät havainnollisiksi profeetan sanat "Kaikki me olemme lakastuneet kuin lehdet, ja pahat tekomme heittelevät meitä niin kuin tuuli". Kuitenkin "riittää kullekin päivälle oma vaivansa". Myös Raamatun mukaan ihmisellä on siis aina vaivaa riittämiin. Jokaista päivää varten on kuitenkin olemassa Jumalan armo - Isän rakkaus. Sellaisia kuin ovat päivämme, ovat myös voimamme, sillä "Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa!".

Mistä tiedämme, että näin on? Sen vakuuttaa Jumala Sanassaan. Jokaisena uutena aamuna voimme olla varmoja siitä, että Jeesuksen ristillä tekemä työ on yhä voimassa. Siinä on armon perustus. Suurin onnettomuutemme olisi, jos emme uskoisi ja luottaisi Jumalaan.

Jumalan rakkaus on joka hetki läsnä. Ei ole niin huonoa ihmistä, jota ei Jumala rakastaisi; ei ole niin hyvääkään ihmistä, joka ei Jumalan rakkautta tarvitsisi.

Maalaisvoita ja kirnupiimävelliä

Varhaislapsuuteni muistoihin kuului lähtemättömästi monenlaisia kotitöitä eli sieviläisittäin huushollihommia. Yksi tällaisista oli maalaisvoin kirnuaminen. Voin lisäksi kirnuamisen tuloksena saatiin kirnupiimää eli huitua. Kirnupiimästä valmistettiin usein myös kirnupiimävelliä, joka oli herkkuruokaani. Äitini keitti sitä usein myöhemminkin käyttäen siihen kaupasta ostettua kirnupiimää.

Voin valmistamista varten oli kerätty kermaa usean päivän ajalta. Kerma oli saatu joko separoimalla maito tai pitämällä maitoa kylmässä paikassa. Tällöin kerma nousi maidon pintaan, josta se kuorittiin erilliseen astiaan. Kerma hapatettiin meillä kotona isossa lasipurkissa.

Kirnu oli perinteisesti puinen astia, jossa kermasta tehtiin voita. Meillä kotona oli käytössä mäntäkirnu, jota myös pystykirnuksi kutsuttiin. Isäni teki myöhemmin kirnun, joka oli neliskanttinen kampikirnu. Minulle jäi sellainen mielikuva, että viimeksi mainittua kirnua käytettiin kuitenkin aika harvoin.

Mäntäkirnussa kerma saatettiin liikkeeseen puisella käsin edestakaisin liikuteltavalla männällä. Kirnun mäntää liikuteltiin rytmikkäästi, jolloin kerma lähti "vellomaan". Kirnuaminen vaati käsivoimia, koska kesti aika kauan ennen kuin kermasta alkoi erottua rasvajyväsiä (voikokkareita eli sieviläisittäin voisikkareita). Sikkareet kerääntyivät kirnupiimäksi muuttuneen kerman pinnalle.

Toisinaan myös minä sain olla mukana kirnuamisessa. Tällöin jompikumpi vanhemmistani istui tuolilla ja minä seisoin kirnun vieressä molemmat kädet tiukasti kiinni kirnun männän varressa. Minua kiinnosti joka kerta suuresti se, milloin kerma alkoi muuttua voiksi. Kyselinkin usein, joko sikkareita on näkyvissä. Tässä tilanteessa kirnuaminen keskeytettiin ja kurkistin kirnuun. Mielenkiintoni loppui aina siinä vaiheessa, kun ensimmäiset merkit voin valmistumisesta alkoivat näkyä.

Voin valmistaminen jatkui edelleen siten, että kirnupiimä juoksutettiin pois ja kerääntynyttä rasvaa huuhdottiin vedellä kirnupiimäjäämien poistamiseksi. Tämän jälkeen kerätty rasva työstettiin vaivaamalla se yhtenäiseksi massaksi, jolloin tuloksena saatiin kiinteää voita. Lopuksi voihin lisättiin suola ja voi vaivattiin uudelleen. Voita tuli aina maistaa levittämällä sitä leivän päälle. Voin oikea suolapitoisuus tuli näin tarkistettua. Voi paketoitiin tai laitettiin voirasiaan myöhempää käyttöä varten.

Voin valmistamisesta syntynyt kirnupiimä oli hyvää ja terveellistä. Sitä käytettiin janojuomana tai maidon sijasta. Siitä saatettiin tehdä kirnupiimävelliä, joka tunnettiin myös huituvelli-nimellä. Kirnupiimävelli valmistettiin puuhellalla maitovellin tapaan. Siihen lisättiin hiukan vettä ja ohraryynejä. Sodan jälkeen ohraryynit korvasi riisi. Rusinat antoivat velliin oman makunsa.

Lopetan tekstini tällä kertaa nivalalaiseen sanontaan: "Söi vähitellen ku Saimi-mummu huituvellin". Sanonta kuvaa osuvasti huituvellin hyvää makua.

Aamulypsyllä

Sinä aamuna olin herännyt tapani mukaan aamukolmelta. Olin varhaislapsuudessani aamunvirkku ja illantorkku. Tapani saada unta keikahti päinvastaiseksi nuoruusvuosinani, jolloin minusta tuli illanvirkku ja aamuntorkku. Nykyisinkin olen virkeimmilläni vasta illan tullen.

Vanhempieni heräämisen odottaminen oli joskus tosi pitkästyttävää, vaikka hekin heräsivät usein ennen aamukuutta. Aamupalan nautittuaan heillä oli jo kiire navetta-askareille. Itse siirryin tuvan akkunan (Sievin murteella) ääreen katselemaan pihamaalle ja odottelemaan sitä, koska aamuaskareillaan olevat vanhempani palaisivat takaisin tupaan. Aika tässäkin vaiheessa kävi usein pitkäksi.

Yksi lehmä navetassamme odottelikin aamuisin ruokkijaa ja lypsäjää. Sonnan eli lannan luonnin ja kuivikkeiden laiton jälkeen lehmälle annettiin juotavaa sekä heiniä syötäväksi. Tämän jälkeen päästiin lypsypuuhiin. Molemmat vanhempani olivat lypsytaitoisia. Isääni kehuttiin hyväksi lypsäjäksi ja usein hän lypsämisen tekikin. Lypsyjakkara laitettiin lehmän viereen ja lehmän vetimien puhtaaksi pyyhkimisen jälkeen lypsyämpäri asetettiin tukevasti jalkojen väliin. Lypsäminen tapahtui lehmän utareissa olevia nännejä samanaikaisesti vetämällä ja puristamalla. Pienen ns. heruttelun jälkeen maitoa alkoikin tulla ämpäriin melkoisella suihkinalla.

Maidon käsittely aloitettiin tupaan palattaessa. Tuvan perälle oli jo illalla koottu separaattori maidon separointia varten. Maito kaadettiin siivilän läpi separaattorin säiliöön noin 4-5 litran erissä. Maito oli pidettävä lämpimänä, jotta separointi onnistui. Lypsyämpäriä pidettiinkin hellan kupeessa siihen saakka, kunnes kaikki maito oli separoitu.

Separaattori oli laite, jolla maidosta erotettiin (separoitiin) kerma. Separaattorissa on kiinteänä osana runko, hammaspyörästö ja kampi eli veivi, jota pyörittämällä saatiin separointiin tarvittavat osat liikkeelle. Ylinnä separaattorissa oli säiliö. Säiliössä oli läppä, joka esti maidon valumasta separaattoriin. Läppä aukaistiin vasta siinä vaiheessa, kun separaattori oli saatu käynnistettyä kampea kiertämällä. Säiliön alapuolella oli kaksi torvea, joista kerma ja kurri (rasvaton maito) valuivat eri astioihin. Laitteeseen kuului ns. kuula, joka koostui lukuisista rei´itetyistä peltikartioista. Säiliöstä maito valui tämän kuulan sisälle joka vinhaa vauhtia pyöriessään (keskipakoisvoiman ansiosta) linkosi maidon ulkokehälle, missä se (kerman ja kurrin erilaisten molekyylipainojen vuoksi) kiipesi kartioita pitkin eri korkeuksiin ja näin se saatiin valumaan eri torvista ulos. Molempien torvien alla oli oma astiansa. Kermaa kertyi huomattavasti vähemmän kuin rasvatonta maitoa eli kurria. Kermasta osa otettiin välittömästi käyttöön, osa kaadettiin voin valmistusta varten happanemaan erilliseen astiaan.

Separaattori pestiin käytön jälkeen huolellisesti kuumalla vedellä ja kuivattiin pyyheliinalla ennen sen uudelleen kokoamista. Äitini puhuikin usein, että separaattorin osat kiillotettiin tulevaa käyttöä varten. Tämä kuvasi ilmeisesti sitä, että osien tuli olla erityisen puhtaat.

Muistikuvia separoinnista minulla on useita. Separaattorin käyttö oli minusta hauskaa ja mielenkiintoista, sillä olihan se kotonani ainoa kone ja koneethan ovat aina kiinnostaneet minua. Aivan pienenä sain osallistua separointiin pitämällä kammesta kiinni, kun äitini tai isäni separoi. Taisin olla tässä työssä enemmän haitaksi, kun tavallaan jouduin roikkumaan kammessa kiinni. Myöhemmin - varttuessani suuremmaksi - sain jo itsenäisesti pyörittää separaattoria. Sitä edelsi kuitenkin aikuisen voimilla tapahtunut separaattorin vauhtiin laitto. Tämä johtui siitä, että ensimmäiset kierrokset separaattorin käynnistämiseksi kammesta vaativat voimia, joita minulla tuolloin ei vielä ollut.

Sain separaattorista pysyvän muiston. Mielipuuhaani oli katsella ikkunoista ulos. Äitini oli taas kerran nostanut minut separaattorin viereen tuolille katselemaan läheisellä tiellä liikkujia. Jostain syystä olin horjahtanut tuolista sillä seurauksella, että separaattorin kuulan avaukseen tarvittava tappi separaattorin alustalla oli iskeytynyt silmäkulmaani. Arpi silmäkulmassa näkyi vielä aikuisenakin. Usein äitini otti asian puheeksi. Hän oli hyvillään siitä, että tappi oli tunkeutunut silmän ulkopuolelle eikä suinkaan silmäkulman sisäpuolelle, josta olisi ollut vakavat seuraukset. Varjelus oli ollut äitini mukaan tässä tapauksessa mukana.

Separaattorin käyttö loppui lapsuusperheessäni jossain vaiheessa. Kerma erotettiin maidosta laittamalla se kylmään paikkaan, jolloin kerma raskaampana nousi pintaan. Siitä se kuorittiin ja hapatettiin voin valmistamista varten. Kylmällä paikalla tarkoitettiin tuohon aikaan pihakaivoa, kun jääkaappeja ei vielä ollut. Kylmää säilytystä tarvitsevat elintarvikkeet laskettiin kaivon viileyteen. Näin ollen myös maito laskettiin narun varassa niin sanotussa päällärissä puolittain kaivoveteen.

Heinäntekoa lapsuudessani, osa 3

Jatkan heinänteosta kertoavaa blogiani kirjoittamalla heinän korjaamisesta pellolta heinälatoon.

Joskus heinäntekoaikaan oli pitkä poutainen jakso, jolloin heinät saatiin pellolta suoraan heinälatoon. Tällöin heinien kantovälineeksi tarvittiin takkavihta. Takkavihta tehtiin onkivavan vahvuisesta koivunvesasta, joka väännettiin latvasta päin puneelle melkein tyveen asti ja josta jätettiin sitten vielä noin metri vääntämättä. Tämän jälkeen latva sidottiin silmukalle. Heinät hangottiin väännetyn osan päälle ja tyviosa pistettiin silmukasta läpi. Heinäkasa nostettiin selkään siten, että tyviosa oli olkapäällä ja siitä pidettiin kiinni. Köyryselkäisenä mentiin heinäladolle saakka. Se, joka on kantanut tällaista taakkaa, tietää mitä on olla "kantohevosena". Muistelen isäni valittaneen usein selkäkipua tällaisen urakan jälkeen.

Useimmiten heinät jouduttiin seivästämään eli nostamaan heinäseipäille kuivumaan. Heinäseiväs oli nuoren kuusen rungosta tehty noin 2.5 metriä korkea ja halkaisijaltaan 7-9 cm sekä molemmista päistään teroitettu seiväs. Sitä käytettiin heinän kuivattamiseen talvirehuksi ja viljan kuivattamiseen syksyllä. Heinäseipäiden käyttö loppui lähes kokonaan 1980-luvun alussa. Heinäseipäässä oli yleensä kolme tapinreikää, joista alin oli noin metrin korkeudella tyvestä, seuraavat vajaan puolen metrin välein. Reikiin työnnettiin puisia tappeja. Tapit kannattelivat heiniä, jolloin väliin jäi ilmavia kerroksia. Näin heinät kuivuivat nopeammin ja paremmin. Heinän ollessa kuivaa ei tappeja käytetty. Joissakin tapauksessa alimman tapin, joka esti heiniä painumasta kiinni maahan, korvasi kiinteä, naulalla kiinnitetty puukappale. Muistelen, että meidän heinäseipäissä oli tällainen puukappale, joka seipäiden säilytyksen ajaksi oli käännetty seipään suuntaiseksi.

Heinäseiväs pystytettiin niin, että ensin tehtiin rautakangella reikä maahan. Heinäseiväs iskettiin valmiiseen reikään ja maa tiivistettiin seipään ympärillä kengän kannalla. Isäni tapana oli pystyttää aina rivi seipäitä, ennen kuin heinäntekoa jatkettiin. Isäni tehtäväksi jäi myös nostella heinät heinähangolla seipäille. Äitini haravoi maahan jääneet heinät seuraavan seipään luokse. Vieläkin heinäseipäitä voi nähdä käytettävän paikoilla, mihin ei heinänkorjuukoneilla päästä.

En malta olla tässä vaiheessa kertomatta, että olin aikuisena - hentoisena ja heikoista fyysisistä voimistani huolimatta - nopea heinän seivästäjä. Kehitin seivästykseen tekniikan, jolla päihitin raavaimmankin miehen. Usein syntyi kilpailu siitä, kumpi heinäntekijöistä sai oman puolensa ensimmäiseksi seivästettyä, kun heinät oli haravoitu hevosvetoisella haravakoneella kahta puolta seivästä. Näissä mittelöissä muistan pärjänneeni hyvin.

Varhaislapsuuteni heinäpelloilla minä mennä vipelsin heinäseipäiden välissä tai menin valmiiden heinäseipäiden alle piiloon. Meidän maillamme kasvoi runsaasti mesimarjoja ojien pientareilla. Niiden poimista en voinut vastustaa; kyllä ne niin hyviä olivat! Vieläkin tulee vesi kielelle niiden makua muistellessa.

Peltojen ojissa vaani aina kuitenkin vaara, kun seudulla oli paljon kyykäärmeitä. Äitini muisteli usein kauhulla tapausta, kun käärme oli ojassa aivan vieressäni, ennen kuin isäni ehti sen tappaa. Isäni joutui tappamaan kesän aikana useampia kyykäärmeitä, jotka laitettiin toisinaan aidanseipäiden päihin roikkumaan. Kauan käärmeet eivät ehtineet aidanseipäissä roikkua, kun linnut ja muut eläimet korjasivat ne niin sanotusti parempaan talteen.

Heinien kuivuttua heinäseipäillä isäni veti ne perässään ladon eteen. Tämä vaihe heinäkorjuussa oli myös raskasta. Isäni joutui pitämään tässä työvaiheessa levähdystaukoja.

Ylivieskaan muutettuamme meillä ei ollut säilytyspaikkaa heinille. Heinät säilöttiinkiin talveksi pellolle tehtyyn heinäsuovaan. Suova oli pyöreä, ylöspäin suippeneva heinäkeko, jonka keskuksena oli pystysalko. Heinäsuovan alusta muodostui muutamasta pölkystä ja riu´usta ja keskellä suovaa oli pystyssä keskuspuu, jonka ympärille heinä kasattiin. Heinän painuminen estettiin laittamalla keskuspuun ympärille pystyyn vajaan metrin mittaisia keppejä. Suovan pinta jätettiin kaltevaksi, jotta sadevesi pääsi valumaan pois. Munanmuotoinen suova oli hyvä. Suovan teko olikin taitolaji. Suovaan pantaessa heinien piti olla jo melko kuivia. Suova voitiin myös peittää yläosastaan.

Yleisin tapa heinien talvisäilytykseen oli säilöä ne heinälatoon. Navetan yhteydessä oli usein karjalato (pihalato), johon heiniä siirrettiin heinäladosta. Heinien siirtoon talvella isäni käytti vesikelkkaa, jonka päälle hän oli rakentanut ns. heinähäkin.

Suomalainen lato rakennettiin perinteisesti pyöreistä kuusi- tai mäntypuista salvamalla harvaksi eli päällekkäisten puiden väliin jätettiin rako ilmanvaihdon edistämiseksi. Latoja rakennettiin myös laudasta. Erillisenä rakennuksena lato tehtiin lähes aina nurkkakivien varaan. Aiemmin ladoissa oli tyypillisesti pärekatto, myöhemmin huopa- tai vielä useammin peltikatto, joka voitiin asentaa suoraan pärekaton päälle. Ladon yhteyteen isäni oli tehnyt katoksen heinäseipäille ja muille tarvikkeille. Ladossa ei ollut varsinaisesti lattiaa. Lattiaksi oli usein asetettu pyöreitä puita tai ilmankiertoa edistämään harvaan ladottuja lankkuja. Ladot rakennettiin lähelle tietä. Tämä helpotti heinien noutamista talviaikana.

Heinät luotiin (hangottiin) ensin ladon edustalta ladon sisään. Tämän jälkeen ne levitettiin tasaisesti ladon perälle ja seinän vierille. Heinämäärän lisääntyessä heiniä täytyi välillä polkea tiiviimmäksi. Tämä vaihe heinähommassa oli minusta hauskinta puuhaa, kun sain hyppiä heinien päällä ja välillä sukeltaakin niiden sekaan. Nykyisin heinälatoja ei enää tarvita. Niinpä ne ovat katoava rakennuskanta maalaismaisemassa.

Olen kertonut edellä heinänteosta varhaislapsuudessani. Silloin meillä kotona tehtiin kaikki käsipelillä eli ihmisvoimin. Isommissa talouksissa siirryttiin jo siihen aikaan käyttämään hevosvetoisia heinänkorjuuvälineitä, kuten niitto- ja haravakonetta. Heinät korjattiin hevosella joko suoraan pellolta tai seipäiltä. Tämän jälkeen tulivat traktorivetoiset heinäntekovälineet. Uusina koneina muistan heinänpöyhimen ja seiväskairan. Viimeisimmäksi paalauskoneet ovat korvanneet aikaisemmin heinänteossa käytetyt koneet ja menetelmät.

(Omien muistojeni ja muistikuvieni ohella ja varmistamiseksi olen käyttänyt kirjoituksessani lähteenä myös Wikipediaa.)