Matka joulukirkkoon sota-aikana

Jouluaamun jumalanpalvelus eli joulukirkko alkoi kello kuusi. Joulukirkko oli suosittu niin kuin se on vielä nykyisinkin. Kotonani jouluaamuna lähtövalmisteluja kirkkoon herättiin tekemään aamukolmelta. Jouluyön uni oli jäänyt lyhyeksi, koska uni oli karannut iltayöstä jännityksen purkautumisen myötä ja ajatusten askarrellessa vielä mieluisassa joululahjassa. Kirkkomatka tehtiin tällä kertaa poikkeuksellisesti hevosella. Tavallisesti kirkkomatka tehtiin jalkaisin tai potkukelkalla potkutellen. Etukäteen oli sovittu erään tutun isännän kanssa kirkkomatkasta hänen hevosensa kyydissä. Kirkkoreen eteen valjastettu hevonen pysähtyi sovitusti kotimme kohdalla ja otti meidät kyytiin.

Minun matkani kirkkoon alkoi lammasvällyjen alla talon emännän ja äitini välissä takapenkillä. Isäni istui kyytimiehen viereen etupenkille. Matka eteni kulkusten kilkattaessa ja aisakellon soidessa. Tällä nimenomaisella kerralla luokkiin oli asetettu isohko, ns. ylimääräinen kello, joka soi hevosen askelten tahdissa. Joulukirkkoon varustauduttiin yleensä aina niin hevosen kuin muunkin varustelun osalta huolella ja talon parasta näyttäen. Näyttäyipä joskus näissä varusteluissa myös turhamaisuus joidenkin kohdalla, kuten isäni asian ilmaisi. Tällä kertaa ennen sotia hankittu lampaannahkaturkki lämmitti kyytimiestämmekin poikkeuksellisesti. Vaikka pappani perheineen asui lähellä kirkkoa, myös he valjastivat aina hevosen kirkkomatkaa varten, koska perinne velvoitti näin tekemään joulukirkkoon mentäessä.

Matkanteko Rieskaniemestä kirkolle eteni alkuvaiheessa vielä tasaista ravia. Jossain vaiheessa matkaa alkoi takaa kuulua aisakellon ääntä eli sieviläisittäin "moikinaa". Tätä hetkeä oli kyytimies ilmeisesti ennättänyt jo odottaa. Perinteiset jouluaamun kilpa-ajot saattoivat alkaa! Takaa lähestyvän hevosen tullessa oman kirkkorekemme taakse kyytimiehen ohjasten lyönnit hevosen kylkiin merkitsivät sitä, että kilpailu hevosten paremmuudesta oli alkanut - nyt koeteltiin niin hevosen kuin ohjastajan paremmuutta. Hevosen kavioista irronneet lumipaakut viuhuivat päidemme yli. Sitä en enää muista, kumpi hevonen kilvan voitti, mutta sen vielä muistan, että kaksi hevosta kirmasi joulukirkkoon pitkään rintarinnan ja sen, että kyytiveikkojen leikkimielinen huutelu toisilleen rikkoi jouluaamun rauhan ja hiljaisuuden. Kolmaskin hevonen kirkkorekineen ilmestyi jossain vaiheessa taaksemme.

Lähempänä kirkonkylää oli sytytetty kynttilöitä talojen ikkunoille. Erään loppumatkassa sijainneen talon pitkän koivukujan tienpuoleiseen päähän oli tehty lumipallolyhtyjä kynttilävalaistuksineen ja koivunoksiin oli ripustettu karbidilyhtyjä. Niin näyttävä oli talonväen luoma jouluaamun valaistus, että se on säilynyt vieläkin hyvin muistoissani. Hevonen rekineen jätettiin kirkonmäen alapuolelle apteekin puomiin, koska kirkon edessä olevien hevospuomien arveltiin olevan jo täynnä. Hiestä märän hevosen selkään laitettiin loimi ja sille annettiin heinätukko syötäväksi. Taisipa hevosen omistaja vielä juottaa hevosen ja antaa kauroja palkkioksi hyvin sujuneesta matkasta.

Myös sen vielä muistan, että edellinen kirkossa käynti oli ollut aikaisemmin joulunalusviikolla, kun naapurin poika oli kaatunut sodassa ja laskettu isänmaan multiin. Nyt tunnelma oli toisenlainen; valaistu ja täynnä oleva kirkko jättivät pysyvän muiston pienen lapsen mieleen.

Lapsuuden joulukirkoista muistan parhaiten keskellä kirkkoa isossa kattokruunussa ja kirkon edessä joulukuusessa palaneet oikeat kynttilät. Saimme paikan kirkossa läheltä lämmitysuunia eli kamiinaa, jonka hehkuva lämpö teki olon vähemmän miellyttäväksi - suorastaan tukalaksi. Lapsuuden jouluina kirkkoreissut taisivat olla enemmän nukkumatin kanssa vietettyjä hetkiä edellisen yön lyhyiksi jääneiden unien vuoksi. Ei se uneen vaipuminen tainnut olla kaukana myöskään vanhemmilta joulukirkkovierailta - ei etenkään heiltä, jotka olivat tulleet joulukirkkoon pitkien matkojen takaa.

Tällä kertaa ajatukseni taisivat olla joulusaarnan sanoman sijasta enemmän ikimuistoisessa joululahjassani ja halussani saada pyörittää tämän uuden lahjaksi saamani auton rattia. Ennen kuin pääsin rakkaiden lahjojeni pariin, odotti meitä vielä vierailu sukulaistalossa.

Suomi-neidon juhlapäivänä

Suomi-neito - joksi rakasta isänmaatamme kutsutaan - täyttää 96 vuotta. Jos Suomi-neito olisi todella ihminen, sanoisimme häntä iäkkääksi tai vanhukseksi. Ikävertauksin puhuttaessa ymmärrämme kuitenkin, että itsenäisenä maana ja kansakuntana 96-vuotias on vielä melko nuori, lähes kuin lapsi.

Kuva: Pleksilasille kaivertamassani työssä tulevat esille kansallislintumme laulujoutsen ja kansalliskukkamme kielo.

Suomi-neito! Itsenäisyyspäivänä nostetamme sinulle siniristilipun, sinulle yksi maa kaikkien maiden ja kansojen joukossa. Olet meille rakkain kaikista maailman maista. Olemme osa sinua ja sinä olet oleellinen sekä rakas osa meitä. Isänmaamme Suomi syntyi 6. päivä joulukuuta vuonna 1917. Se oli arkinen torstai ja toivoa täynnä. Se oli yksi päivä toisten päivien joukossa ja kuitenkin tulevaisuutta ajatellen se oli erittäin merkittävä päivä meille kaikille suomalaisille.

Muutama omakohtainen muisto niistä ajoista, jolloin suomalaiset taistelivat ylivoiman edessä Suomen itsenäisyyden säilymiseksi. Ennen sotia syntyneenä muistan hämärästi miesten lähdön sotaan. Oma isänikin oli sotaan lähtevien joukossa, mutta sotaväessä saamiensa vammojen johdosta hän kotiutui ja siinä yhteydessä hänet myös vapautettiin rintamatehtävistä. Lapsen mielenmaisemaan on syöpynyt sukulaisteni lomalla käynnit rintamalta, sodan ajan niukkuus perheeni jo muutoinkin heikohkossa elintasossa, elintarvikkeiden säännöstely, puupohjakengät, naapuripitäjä Kalajoen pommitus, matalalla lentävät pommikoneet kotini yllä ja venäläisvangit töissä lähiseudun taloissa. Erityisesti muistan valkoiset arkut kirkon edustalla odottamassa sankarihautaan laskemista. Nuoren lesken valtavan surun hänen ollessaan kumartuneena kaatuneen miehensä haudan äärellä, kahden henkilön pitäessä kiinni ja näin estäen häntä itseään putoamasta hautaan. Alas lasketun suruharson takaa saatoin nähdä tuskaiset nuoren naisen kasvot. Muistan hyvin myös hautajaisten vieton, surutalojen itkunsekaisen tunnelman, pappien puheiden antaman lohdun ja virsien kiirimisen huoneesta toiseen. Elettiin aikaa, jonka en soisi koskaan enää palaavan. Yli 70 vuotta sitten olleet tapahtumat eivät ole tyystin häipyneet silloisen lapsen mielestä - saati sitten heidän, jotka joutuivat elämään ne niin rintamalla kuin kotirintamalla vielä konkreettisemmin todeksi. Heitäkin on vielä jäljellä.

Sota kosketti pappaani aivan erityisellä tavalla, vaikkei hän sotaan osallistunutkaan. Pappilan palveluksessa hän joutui viemään suruviestiä yhdessä papin kanssa kaatuneiden koteihin. Pappilan hevonen kärryineen ja rekineen tunnettiin pitäjällä. Kun pappilan hevonen ilmestyi kylänraitille, talonväkien katseet suuntautuivat tiellä liikkujiin. Kääntyykö hevonen pihaan vai meneekö se ohi? Talon sisälle mentäessä ei tarvinnut sanoa aluksi mitään. Hiljaisuuden saattoi keskeyttää äidin tai vaimon parkaisu: "Kuka heistä?", jos talosta oli useampi mies sodassa. Pappani palasikin sodan jälkeen usein näihin ikäviin muistoihin. Se tunne eli hänessä kipeänä aina hänen kuolemaansa saakka.

Suomi on saanut nauttia rauhasta, vapaudesta ja rauhanomaisesta rinnakkaiselosta muiden naapurikansojen joukossa jo vuosikymmeniä. Tiedämme myös toisenlaiset vaikeat, elämää tuhoavat ja paljon surua tuottaneet vaiheet itsenäisyytemme historiassa. Niistä ns. sisällisota on Suomen historian ristiriitaisin tapahtuma, jonka vaikutukset suomalaisiin ja suomalaiseen yhteiskuntaan ovat olleet poikkeuksellisen pitkäkestoiset. Unohtaa ei sovi myöskään maailmalla 1930-luvun lamana tunnettua ilmiötä, jota kutsuttiin Suomessa yleisesti pula-ajaksi. Sotakorvausten maksaminen toisen maailmansodan jälkeen oli raskasta aikaa kansakunnalle, vaikka se toi mukanaan myös hyötypuolia teollisuuden kehittymisen myötä. Tänään saamme elää täällä kotimaassamme syvää rauhanaikaa, jota on kestänyt jo huhtikuusta lähtien 68 vuotta, jos Lapin sota lasketaan mukaan.

Yleinen asevelvollisuus on säilyttänyt Suomessa kiistattomuutensa maanpuolustuksen perustana. Sotavuosien kokemukset puoltavat järjestelmän ylläpitämistä edelleen.Sen mukaan jokainen asevelvollisuusikäinen joutuu palvelemaan isänmaataan sosiaaliseen taustaansa katsomatta. Uusi teknologia on muuttanut puolustusvoimien rakennetta. Kriisin käsite on monipuolistunut. Kotirintaman toimivuus on erityisen tärkeää. Asevelvollisuus on jo selvästi muuttunut valikoivammaksi ja reserviä supistetaan. Vaikka puolustusmäärärahoja karsitaan, voi Suomi kehittää erityisesti ilma- ja merivoimia, kun juuri kukaan ei pidä enää maahyökkäystä todennäköisenä.

Suomen rajoja valvotaan. Meillä on tehokkaat ja nykyaikaiset valvontajärjestelmät sitä varten. Sen ovat osoittaneet maamme rajoihin kohdistuneet ja paljastuneet ilmatilanloukkaukset - tahattomat tai tahalliset. Itsenäisyydestä kiitollisena minun onkin hyvä lopettaa blogini laulun sanoin: "Ollos huoleton, poikas valveil on!".

Kettu kirveellä

Eräänä varhaisena jatkosodan aamuna Rieskaniemen Toivolassa asuva Mikael (Mikko) Nivala nousi vuoteeltaan päivän puuhiin. Aamukorvikkeet (kahvia ei sodan vuoksi ollut) juotuaan hän suuntasi askeleensa navetta-askareisiin. Pihaa ylittäessään hän antoi katseensa viipyä tapansa mukaan kirkonkylän suuntaan aukeavalla peltovainiolla. Katse viipyi vainiolla vain hetken, kun hän jo ryntäsi rantteelle (puiden pilkkomispaikka) hakemaan kättä pitempää, nimittäin  kirvestä. Navetta-askareet saivat toistaiseksi jäädä. Tuvan ovella Mikko kävi huikkaamassa tuvassa olijoille: "Tuota ny ei kahto kukkaan - meen kettujahtiin".

Akkunasta tiirailevat tuvassa olijatkin havaitsivat myös omin silmin ruskean eläimen etenevän vaivaloisesti vainiolla metsän suuntaan. Näky ei ollut ihan tavaton. Aikaisemminkin oli nähty kettuja ylittämässä vainioita niin sanotun "pikkumehtän" ja vainion toisella laidalla olevan metsän välillä. Nyt kuitenkin Mikon innokkuus kettujahtiin jäi ihmetyttämään, puhumattakaan jahdin onnistumisesta.

Puolijuoksua pyyntimies eteni peltojen ja ojien yli hyppelehtien kohti metsän rajaa, mihin saalis näytti menevän. Jossakin vaiheessa takaa-ajaja huomasi ketun luikkivan metsänrajassa olevan ladon alle. Ladon luo saavuttuaan ja kurkistettuaan ladon alle, hän näkikin kosketusetäisyydellä ketun hännän alushirsien välistä. Hän sai otteen hännästä vetääkseen ketun pois ladon alta - saamaan "lähtöselvityksen" elämälleen. Ote kuitenkin lipesi ja kettu pakeni ladon alta sen toiselle puolelle läheisen metsän suuntaan. Alkoi kilpajuoksu elämästä ja kuolemasta - kettu edellä ja Mikko "ruudittoman" aseen kanssa perässä. Välillä Mikko oli tavoittamassa saalistaan, välillä rako puolestaan kasvoi suuremmaksi. Eteen tuli piikkilanka-aita. Se verran kettu jäi empimään tässä vaiheessa, että Mikko sai kun saikin ketun hännästä kiinni. Kirves nousi "armoiskuun". Ketun elämä päättyi yhdellä kirveen hamaran iskulla päänuppiin.

Vainiota pitkin nähtiin pyyntimiehen palaavan: ei ketun häntä kainalossa - niin kuin vanha sanonta kuuluu -   vaan kettu olkapäällä.Samaan aikaan käveli ohimenevää tietä Parhialan emäntä, joka jäi ihmettelemään saalista ja kyselemään menestyksekkään kettujahdin kulusta. Kuultuaan Mikolta tarinan, lähti hän päätään pudistellen jatkamaan matkaa kirkolle. Mikko saattoikin alkaa nyt viivästyneet navetta-askareensa.

Kauan ei Mikon pyyntireissu pysynyt salassa. Jo aamupäivällä moni naapuri ja kirkonkyläläinenkin kävivät katsomassa saalista. Iltapäivällä tuli - asiasta vihiä saatuaan - kaksi lehtimiestä haastattelemaan Mikkoa ja ottamaan kuvia Mikosta ja ketusta. Paikallinen sanomalehti ja myöhemmin Suomen Kuvalehti uutisoivat tapauksesta kuvan kanssa. Laitan lehdissä olleen valokuvan tähän tekstini yhteyteen. Nyljettyään ketun Mikko kaupitteli nahan eteenpäin.

Miksi Mikko lähti ketun perään ja miksi jahti onnistui? Se johtui siitä, että ketun toinen etujalka oli poikki. Mikko arvelikin jalan katkenneen ketulle viritetyissä raudoissa. Mikko armahti siis haavoittunutta eläintä suuremmilta kärsimyksiltä.

Tämä kirjoittamani lehtiartikkeli on julkaistu Sieviläinen-paikallislehdessä keskiviikkona 19. marraskuuta 2008.

Tiilen polttoa Kaakossa

Tämä kirjoitukseni on jatkoa tiilen valmistusta käsittelevään blogiini. Jos et ole lukenut vielä edellistä blogiani, niin kehotan tekemään sen ennen tämän lukemista. Sen lukeminen helpottaa tiilentekoprosessin kokonaisuuden hahmottamista.

Kun tiilet olivat kuivuneet katoksessa eri käsittelyvaiheiden jälkeen, olivat ne valmiita poltettaviksi. Tiilet ladottiin tiiliuuniin. Ladonta oli tehtävä erityisen huolellisesti ja ammattitaidolla.. Tiilien tuli olla tarkalleen yhtä kaukana toisistaan (noin 3 cm:n etäisyydellä). Uuni kapeni ylöspäin. Se takasi sen, että uunissa kuumuus oli tasainen. Uunissa oli kaksi tulipesää.

Muistelen, että poltto aloitettiin pitämällä uunien pesissä pientä tulta, jotta viimeinenkin kosteus saatiin tiilistä pois. Seuraavana päivänä puita lisättiin siten, että uunissa oli koko ajan tasainen kuumuus. Uuni peitettiin polton puolivälissä turpeilla tasaisen kuumuuden varmistamiseksi ja tiilien oikean värin saamiseksi. Polttaminen jatkui useita vuorokausia yötä päivää.

Tiilen polttaminen oli tarkkaa puuhaa. Tuli ei saanut sammua eikä kuumuus nousta liian korkeaksi. Tiilenpoltto vaati molemmilta vanhemmiltani huonosti nukuttuja öitä, kun jommankumman piti olla valveilla koko tiilenpolton ajan. Muistan tiilen polton olleen äidilleni erityisen kova ponnistus.

Tiilen poltossa ei tarvinnut olla yksin. Meidän perheeseen kuului yhtenä perheenjäsenenä aina kissa. Kissa olikin valvojan uskollinen seuralainen koko tiilen polton ajan, mitä se nyt välillä häipyi läheisille pelloille tuoden näytille pyydystämänsä hiiren. Meidän suurissa pihakoivuissa oli useita kottaraisenpönttöjä, joissa pesi kottaraispariskuntia. Isäni ja äitini kertoivat tiiliuunia vahtiessaan seuranneensa kottaraisten pesimäpuuhia aikansa kuluksi. Niiden "tirskutusta" pöntön läheisyydessä ei voinut olla huomaamatta. Myös monista muista yön aikana tapahtuneista asioista he kertoivat innokkaasti aamuisin. Nukuin itse läheisen aitan vintillä. Aitassa ei ollut ikkunoita, vaan vain yksinkertaisesti luukku. Heräsin joskus yöllä tiiliuunilta kuuluviin ääniin, kun joku oli tullut vierailemaan tiilenpolttajan luona. Muistan avanneeni aitan luukun tarkistaakseni äänen alkuperän.

Kun poltto lopetettiin, tiiliuuni jätettiin muutamaksi päiväksi jäähtymään. Jännityksellä uuni avattiin sen toteamiseksi, miten poltto oli onnistunut. Hyvinhän se oli onnistunut. Muutama liian tumma ja vääntynyt tiili toki löytyi, mutta kokonaisuus oli jopa kehumisen arvoinen. Isäni lajitteli tiilet kasoiksi niiden värisävyn perusteella.

Seuraavaksi pihaan ilmestyi tiilien ostajia hevosten vetämien lavakärryjen kanssa. Isäni oli vienyt sanaa rakentajille ja muille tiilien tarvitsijoille tiilenteostaan. Nyt hänen oli vuoro käydä kertomassa, että tiiliä voisi hakea.

Minulle ei koskaan selvinnyt, kuinka hyvä "rahasampo" tiilen valmistaminen oli. Sen kuitenkin tiedän, ettei sillä ainakaan päästy rikastumaan.

Savitiilen valmistusta Kaakossa

Lapsuuteni muistoista piirtyy mieleeni eräs kesä, kun kotonani Ylivieskan Kaakossa tehtiin savitiiliä. Pellot asuinseudullamme olivat ns. savipeltoja, mikä tarkoitti sitä, että heti multakerroksen alta löytyi kiinteää savimaata. Savi olikin hiekan ja veden lisäksi ne raaka-aineet, joita tarvittiin tiilenteossa.

Tiilenteko vaati monenlaisia valmisteluja. Isäni oli tehnyt laudasta muotteja eli formuja tiilen lyöntiä varten, joksi tiilenteon aloitusvaihetta kutsuttiin. Seuraavaksi isäni haki hevosella pellolta savikuorman sekä hiekanottopaikalta kuorman hiekkaa. Vettä tiilentekopaikalle tuotiin isoissa puutynnyreissä.

Mikko-isäni oli tehnyt sekoitusmyllyn, jossa raaka-aineet sekoitettiin ennen tiilien lyöntiä. Myllyä kutsuttiin myös savimyllyksi. Isäni kutsui sitä yksinkertaisesti vain myllyksi. Mylly, joka oli muodoltaan pyöreä ja noin kolme metriä korkea, ankkuroitiin paikoilleen maahan upotetuilla seipäillä. Myllyn seinät oli tehty lankuista. Myllyssä oli keskellä akseli (havutukki), johon oli kiinnitetty tappeja tasaisin välein. Akselin yläosaan oli kiinnitetty pitkä aisa eli vipu. Hevonen valjastettiin myllyn vivun ääripäähän vetolaitteen avulla. Hevonen pyöritti akselia kiertämällä kehää myllyn ympärillä. Tiilenteon ajaksi hevonen saatiin lainaksi naapuristamme.

Hevoselle pienen ympyrän kiertäminen oli vastenmielistä. Se pysähtyi usein omia aikojaan, jos sitä ei talutettu tai ohjastettu sen selästä. Hevosen ohjastaminen oli minun tehtäväni. Saatoin istua pitkät ajat hevosen selässä kiskoen hevosta liikkeelle suitsista. Välillä, kun raajani puutuivat pitkästä istumisesta, laskeuduin taluttamaan sitä.

Myllyn täyttö oli tärkeä työvaihe. Savi, hiekka ja vesi oli laitettava myllyyn sopivassa suhteessa. Oikea sekoitussuhde takasi sen, että aines oli sopivan notkeaa tiilien lyöntiä varten. Saven ja hiekan oikea sekoitussuhde varmisti myös sen, että tiilistä tuli polton jälkeen kestäviä ja muutoinkin hyvänlaatuisia.

Tiilien lyöntiä varten myllyn viereen oli kaivettu monttu, johon isäni laskeutui. Valmis massa tuli ulos myllyn kyljessä olevasta aukosta. Isäni lohkaisi aukosta tulevasta massasta sopivan pötkön ja löi sen kahden tiilen muottiin eli formuun. Välillä hän tiivisti massaa naputtelemalla muottia vasaralla sekä pudottamalla muotin varovasti montussa olevan havutukin päähän. Näin saatiin massasta tiivistä. Jos massan sisälle jäi ilmaa, tiili mureni polttovaiheessa. Lopuksi isä pyyhkäisi puulastalla liian saven pois muotista.

Äitini tehtävä oli kantaa muotti kuivauspaikalle eli laanille, joka oli tasainen hiekka-alusta. Tämän jäljeen hän toi muotin myllyn vieressä olevaan vesiastiaan. Muotin tuli olla märkä sen takia, ettei massa jäänyt muotin seiniin kiinni.

Tiilet kuivattiin hiekkakentällä niin kuivaksi, että niitä voitiin siirtää paikasta toiseen. Tämän jälkeen tiiliä käänneltiin eri asentoihin. Lopuksi ne ladottiin ristikolle katoksen alle. Kun tiilet olivat täysin kuivia, ne helisivät. Mikko-isäni kävikin naputtelemassa tiiliä puukon hamaralla kuivumisen edistyttyä. Tiilet olivat tämän jälkeen valmiita poltettaviksi.

Tiilien polttamisesta kerron myöhemmin.

Syksyn siunaus

Syksy on siirtymäaikaa kesästä talveen. Syksyn kauneus ja väriloisto alkavat olla vain muistoissamme. Kellastuneet ja värikkäät lehdet ovat putoilleet maahan ja tuuli on vienyt ne mennessään. Puut ovat riisuttuina ja maa on jonkin aikaa kuolleen näköinen, ennen kuin lumipeite tulee ja jää pysyvästi maahan. Saatamme tuntea itsemmekin joskus riisutuiksi päivän lyhentyessä ja valon määrän vähentyessä. Puhutaan syysmasennuksesta. Niin käyvät havainnollisiksi profeetan sanat "Kaikki me olemme lakastuneet kuin lehdet, ja pahat tekomme heittelevät meitä niin kuin tuuli". Kuitenkin "riittää kullekin päivälle oma vaivansa". Myös Raamatun mukaan ihmisellä on siis aina vaivaa riittämiin. Jokaista päivää varten on kuitenkin olemassa Jumalan armo - Isän rakkaus. Sellaisia kuin ovat päivämme, ovat myös voimamme, sillä "Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa!".

Mistä tiedämme, että näin on? Sen vakuuttaa Jumala Sanassaan. Jokaisena uutena aamuna voimme olla varmoja siitä, että Jeesuksen ristillä tekemä työ on yhä voimassa. Siinä on armon perustus. Suurin onnettomuutemme olisi, jos emme uskoisi ja luottaisi Jumalaan.

Jumalan rakkaus on joka hetki läsnä. Ei ole niin huonoa ihmistä, jota ei Jumala rakastaisi; ei ole niin hyvääkään ihmistä, joka ei Jumalan rakkautta tarvitsisi.

Maalaisvoita ja kirnupiimävelliä

Varhaislapsuuteni muistoihin kuului lähtemättömästi monenlaisia kotitöitä eli sieviläisittäin huushollihommia. Yksi tällaisista oli maalaisvoin kirnuaminen. Voin lisäksi kirnuamisen tuloksena saatiin kirnupiimää eli huitua. Kirnupiimästä valmistettiin usein myös kirnupiimävelliä, joka oli herkkuruokaani. Äitini keitti sitä usein myöhemminkin käyttäen siihen kaupasta ostettua kirnupiimää.

Voin valmistamista varten oli kerätty kermaa usean päivän ajalta. Kerma oli saatu joko separoimalla maito tai pitämällä maitoa kylmässä paikassa. Tällöin kerma nousi maidon pintaan, josta se kuorittiin erilliseen astiaan. Kerma hapatettiin meillä kotona isossa lasipurkissa.

Kirnu oli perinteisesti puinen astia, jossa kermasta tehtiin voita. Meillä kotona oli käytössä mäntäkirnu, jota myös pystykirnuksi kutsuttiin. Isäni teki myöhemmin kirnun, joka oli neliskanttinen kampikirnu. Minulle jäi sellainen mielikuva, että viimeksi mainittua kirnua käytettiin kuitenkin aika harvoin.

Mäntäkirnussa kerma saatettiin liikkeeseen puisella käsin edestakaisin liikuteltavalla männällä. Kirnun mäntää liikuteltiin rytmikkäästi, jolloin kerma lähti "vellomaan". Kirnuaminen vaati käsivoimia, koska kesti aika kauan ennen kuin kermasta alkoi erottua rasvajyväsiä (voikokkareita eli sieviläisittäin voisikkareita). Sikkareet kerääntyivät kirnupiimäksi muuttuneen kerman pinnalle.

Toisinaan myös minä sain olla mukana kirnuamisessa. Tällöin jompikumpi vanhemmistani istui tuolilla ja minä seisoin kirnun vieressä molemmat kädet tiukasti kiinni kirnun männän varressa. Minua kiinnosti joka kerta suuresti se, milloin kerma alkoi muuttua voiksi. Kyselinkin usein, joko sikkareita on näkyvissä. Tässä tilanteessa kirnuaminen keskeytettiin ja kurkistin kirnuun. Mielenkiintoni loppui aina siinä vaiheessa, kun ensimmäiset merkit voin valmistumisesta alkoivat näkyä.

Voin valmistaminen jatkui edelleen siten, että kirnupiimä juoksutettiin pois ja kerääntynyttä rasvaa huuhdottiin vedellä kirnupiimäjäämien poistamiseksi. Tämän jälkeen kerätty rasva työstettiin vaivaamalla se yhtenäiseksi massaksi, jolloin tuloksena saatiin kiinteää voita. Lopuksi voihin lisättiin suola ja voi vaivattiin uudelleen. Voita tuli aina maistaa levittämällä sitä leivän päälle. Voin oikea suolapitoisuus tuli näin tarkistettua. Voi paketoitiin tai laitettiin voirasiaan myöhempää käyttöä varten.

Voin valmistamisesta syntynyt kirnupiimä oli hyvää ja terveellistä. Sitä käytettiin janojuomana tai maidon sijasta. Siitä saatettiin tehdä kirnupiimävelliä, joka tunnettiin myös huituvelli-nimellä. Kirnupiimävelli valmistettiin puuhellalla maitovellin tapaan. Siihen lisättiin hiukan vettä ja ohraryynejä. Sodan jälkeen ohraryynit korvasi riisi. Rusinat antoivat velliin oman makunsa.

Lopetan tekstini tällä kertaa nivalalaiseen sanontaan: "Söi vähitellen ku Saimi-mummu huituvellin". Sanonta kuvaa osuvasti huituvellin hyvää makua.