Aamulypsyllä

Sinä aamuna olin herännyt tapani mukaan aamukolmelta. Olin varhaislapsuudessani aamunvirkku ja illantorkku. Tapani saada unta keikahti päinvastaiseksi nuoruusvuosinani, jolloin minusta tuli illanvirkku ja aamuntorkku. Nykyisinkin olen virkeimmilläni vasta illan tullen.

Vanhempieni heräämisen odottaminen oli joskus tosi pitkästyttävää, vaikka hekin heräsivät usein ennen aamukuutta. Aamupalan nautittuaan heillä oli jo kiire navetta-askareille. Itse siirryin tuvan akkunan (Sievin murteella) ääreen katselemaan pihamaalle ja odottelemaan sitä, koska aamuaskareillaan olevat vanhempani palaisivat takaisin tupaan. Aika tässäkin vaiheessa kävi usein pitkäksi.

Yksi lehmä navetassamme odottelikin aamuisin ruokkijaa ja lypsäjää. Sonnan eli lannan luonnin ja kuivikkeiden laiton jälkeen lehmälle annettiin juotavaa sekä heiniä syötäväksi. Tämän jälkeen päästiin lypsypuuhiin. Molemmat vanhempani olivat lypsytaitoisia. Isääni kehuttiin hyväksi lypsäjäksi ja usein hän lypsämisen tekikin. Lypsyjakkara laitettiin lehmän viereen ja lehmän vetimien puhtaaksi pyyhkimisen jälkeen lypsyämpäri asetettiin tukevasti jalkojen väliin. Lypsäminen tapahtui lehmän utareissa olevia nännejä samanaikaisesti vetämällä ja puristamalla. Pienen ns. heruttelun jälkeen maitoa alkoikin tulla ämpäriin melkoisella suihkinalla.

Maidon käsittely aloitettiin tupaan palattaessa. Tuvan perälle oli jo illalla koottu separaattori maidon separointia varten. Maito kaadettiin siivilän läpi separaattorin säiliöön noin 4-5 litran erissä. Maito oli pidettävä lämpimänä, jotta separointi onnistui. Lypsyämpäriä pidettiinkin hellan kupeessa siihen saakka, kunnes kaikki maito oli separoitu.

Separaattori oli laite, jolla maidosta erotettiin (separoitiin) kerma. Separaattorissa on kiinteänä osana runko, hammaspyörästö ja kampi eli veivi, jota pyörittämällä saatiin separointiin tarvittavat osat liikkeelle. Ylinnä separaattorissa oli säiliö. Säiliössä oli läppä, joka esti maidon valumasta separaattoriin. Läppä aukaistiin vasta siinä vaiheessa, kun separaattori oli saatu käynnistettyä kampea kiertämällä. Säiliön alapuolella oli kaksi torvea, joista kerma ja kurri (rasvaton maito) valuivat eri astioihin. Laitteeseen kuului ns. kuula, joka koostui lukuisista rei´itetyistä peltikartioista. Säiliöstä maito valui tämän kuulan sisälle joka vinhaa vauhtia pyöriessään (keskipakoisvoiman ansiosta) linkosi maidon ulkokehälle, missä se (kerman ja kurrin erilaisten molekyylipainojen vuoksi) kiipesi kartioita pitkin eri korkeuksiin ja näin se saatiin valumaan eri torvista ulos. Molempien torvien alla oli oma astiansa. Kermaa kertyi huomattavasti vähemmän kuin rasvatonta maitoa eli kurria. Kermasta osa otettiin välittömästi käyttöön, osa kaadettiin voin valmistusta varten happanemaan erilliseen astiaan.

Separaattori pestiin käytön jälkeen huolellisesti kuumalla vedellä ja kuivattiin pyyheliinalla ennen sen uudelleen kokoamista. Äitini puhuikin usein, että separaattorin osat kiillotettiin tulevaa käyttöä varten. Tämä kuvasi ilmeisesti sitä, että osien tuli olla erityisen puhtaat.

Muistikuvia separoinnista minulla on useita. Separaattorin käyttö oli minusta hauskaa ja mielenkiintoista, sillä olihan se kotonani ainoa kone ja koneethan ovat aina kiinnostaneet minua. Aivan pienenä sain osallistua separointiin pitämällä kammesta kiinni, kun äitini tai isäni separoi. Taisin olla tässä työssä enemmän haitaksi, kun tavallaan jouduin roikkumaan kammessa kiinni. Myöhemmin - varttuessani suuremmaksi - sain jo itsenäisesti pyörittää separaattoria. Sitä edelsi kuitenkin aikuisen voimilla tapahtunut separaattorin vauhtiin laitto. Tämä johtui siitä, että ensimmäiset kierrokset separaattorin käynnistämiseksi kammesta vaativat voimia, joita minulla tuolloin ei vielä ollut.

Sain separaattorista pysyvän muiston. Mielipuuhaani oli katsella ikkunoista ulos. Äitini oli taas kerran nostanut minut separaattorin viereen tuolille katselemaan läheisellä tiellä liikkujia. Jostain syystä olin horjahtanut tuolista sillä seurauksella, että separaattorin kuulan avaukseen tarvittava tappi separaattorin alustalla oli iskeytynyt silmäkulmaani. Arpi silmäkulmassa näkyi vielä aikuisenakin. Usein äitini otti asian puheeksi. Hän oli hyvillään siitä, että tappi oli tunkeutunut silmän ulkopuolelle eikä suinkaan silmäkulman sisäpuolelle, josta olisi ollut vakavat seuraukset. Varjelus oli ollut äitini mukaan tässä tapauksessa mukana.

Separaattorin käyttö loppui lapsuusperheessäni jossain vaiheessa. Kerma erotettiin maidosta laittamalla se kylmään paikkaan, jolloin kerma raskaampana nousi pintaan. Siitä se kuorittiin ja hapatettiin voin valmistamista varten. Kylmällä paikalla tarkoitettiin tuohon aikaan pihakaivoa, kun jääkaappeja ei vielä ollut. Kylmää säilytystä tarvitsevat elintarvikkeet laskettiin kaivon viileyteen. Näin ollen myös maito laskettiin narun varassa niin sanotussa päällärissä puolittain kaivoveteen.

Heinäntekoa lapsuudessani, osa 3

Jatkan heinänteosta kertoavaa blogiani kirjoittamalla heinän korjaamisesta pellolta heinälatoon.

Joskus heinäntekoaikaan oli pitkä poutainen jakso, jolloin heinät saatiin pellolta suoraan heinälatoon. Tällöin heinien kantovälineeksi tarvittiin takkavihta. Takkavihta tehtiin onkivavan vahvuisesta koivunvesasta, joka väännettiin latvasta päin puneelle melkein tyveen asti ja josta jätettiin sitten vielä noin metri vääntämättä. Tämän jälkeen latva sidottiin silmukalle. Heinät hangottiin väännetyn osan päälle ja tyviosa pistettiin silmukasta läpi. Heinäkasa nostettiin selkään siten, että tyviosa oli olkapäällä ja siitä pidettiin kiinni. Köyryselkäisenä mentiin heinäladolle saakka. Se, joka on kantanut tällaista taakkaa, tietää mitä on olla "kantohevosena". Muistelen isäni valittaneen usein selkäkipua tällaisen urakan jälkeen.

Useimmiten heinät jouduttiin seivästämään eli nostamaan heinäseipäille kuivumaan. Heinäseiväs oli nuoren kuusen rungosta tehty noin 2.5 metriä korkea ja halkaisijaltaan 7-9 cm sekä molemmista päistään teroitettu seiväs. Sitä käytettiin heinän kuivattamiseen talvirehuksi ja viljan kuivattamiseen syksyllä. Heinäseipäiden käyttö loppui lähes kokonaan 1980-luvun alussa. Heinäseipäässä oli yleensä kolme tapinreikää, joista alin oli noin metrin korkeudella tyvestä, seuraavat vajaan puolen metrin välein. Reikiin työnnettiin puisia tappeja. Tapit kannattelivat heiniä, jolloin väliin jäi ilmavia kerroksia. Näin heinät kuivuivat nopeammin ja paremmin. Heinän ollessa kuivaa ei tappeja käytetty. Joissakin tapauksessa alimman tapin, joka esti heiniä painumasta kiinni maahan, korvasi kiinteä, naulalla kiinnitetty puukappale. Muistelen, että meidän heinäseipäissä oli tällainen puukappale, joka seipäiden säilytyksen ajaksi oli käännetty seipään suuntaiseksi.

Heinäseiväs pystytettiin niin, että ensin tehtiin rautakangella reikä maahan. Heinäseiväs iskettiin valmiiseen reikään ja maa tiivistettiin seipään ympärillä kengän kannalla. Isäni tapana oli pystyttää aina rivi seipäitä, ennen kuin heinäntekoa jatkettiin. Isäni tehtäväksi jäi myös nostella heinät heinähangolla seipäille. Äitini haravoi maahan jääneet heinät seuraavan seipään luokse. Vieläkin heinäseipäitä voi nähdä käytettävän paikoilla, mihin ei heinänkorjuukoneilla päästä.

En malta olla tässä vaiheessa kertomatta, että olin aikuisena - hentoisena ja heikoista fyysisistä voimistani huolimatta - nopea heinän seivästäjä. Kehitin seivästykseen tekniikan, jolla päihitin raavaimmankin miehen. Usein syntyi kilpailu siitä, kumpi heinäntekijöistä sai oman puolensa ensimmäiseksi seivästettyä, kun heinät oli haravoitu hevosvetoisella haravakoneella kahta puolta seivästä. Näissä mittelöissä muistan pärjänneeni hyvin.

Varhaislapsuuteni heinäpelloilla minä mennä vipelsin heinäseipäiden välissä tai menin valmiiden heinäseipäiden alle piiloon. Meidän maillamme kasvoi runsaasti mesimarjoja ojien pientareilla. Niiden poimista en voinut vastustaa; kyllä ne niin hyviä olivat! Vieläkin tulee vesi kielelle niiden makua muistellessa.

Peltojen ojissa vaani aina kuitenkin vaara, kun seudulla oli paljon kyykäärmeitä. Äitini muisteli usein kauhulla tapausta, kun käärme oli ojassa aivan vieressäni, ennen kuin isäni ehti sen tappaa. Isäni joutui tappamaan kesän aikana useampia kyykäärmeitä, jotka laitettiin toisinaan aidanseipäiden päihin roikkumaan. Kauan käärmeet eivät ehtineet aidanseipäissä roikkua, kun linnut ja muut eläimet korjasivat ne niin sanotusti parempaan talteen.

Heinien kuivuttua heinäseipäillä isäni veti ne perässään ladon eteen. Tämä vaihe heinäkorjuussa oli myös raskasta. Isäni joutui pitämään tässä työvaiheessa levähdystaukoja.

Ylivieskaan muutettuamme meillä ei ollut säilytyspaikkaa heinille. Heinät säilöttiinkiin talveksi pellolle tehtyyn heinäsuovaan. Suova oli pyöreä, ylöspäin suippeneva heinäkeko, jonka keskuksena oli pystysalko. Heinäsuovan alusta muodostui muutamasta pölkystä ja riu´usta ja keskellä suovaa oli pystyssä keskuspuu, jonka ympärille heinä kasattiin. Heinän painuminen estettiin laittamalla keskuspuun ympärille pystyyn vajaan metrin mittaisia keppejä. Suovan pinta jätettiin kaltevaksi, jotta sadevesi pääsi valumaan pois. Munanmuotoinen suova oli hyvä. Suovan teko olikin taitolaji. Suovaan pantaessa heinien piti olla jo melko kuivia. Suova voitiin myös peittää yläosastaan.

Yleisin tapa heinien talvisäilytykseen oli säilöä ne heinälatoon. Navetan yhteydessä oli usein karjalato (pihalato), johon heiniä siirrettiin heinäladosta. Heinien siirtoon talvella isäni käytti vesikelkkaa, jonka päälle hän oli rakentanut ns. heinähäkin.

Suomalainen lato rakennettiin perinteisesti pyöreistä kuusi- tai mäntypuista salvamalla harvaksi eli päällekkäisten puiden väliin jätettiin rako ilmanvaihdon edistämiseksi. Latoja rakennettiin myös laudasta. Erillisenä rakennuksena lato tehtiin lähes aina nurkkakivien varaan. Aiemmin ladoissa oli tyypillisesti pärekatto, myöhemmin huopa- tai vielä useammin peltikatto, joka voitiin asentaa suoraan pärekaton päälle. Ladon yhteyteen isäni oli tehnyt katoksen heinäseipäille ja muille tarvikkeille. Ladossa ei ollut varsinaisesti lattiaa. Lattiaksi oli usein asetettu pyöreitä puita tai ilmankiertoa edistämään harvaan ladottuja lankkuja. Ladot rakennettiin lähelle tietä. Tämä helpotti heinien noutamista talviaikana.

Heinät luotiin (hangottiin) ensin ladon edustalta ladon sisään. Tämän jälkeen ne levitettiin tasaisesti ladon perälle ja seinän vierille. Heinämäärän lisääntyessä heiniä täytyi välillä polkea tiiviimmäksi. Tämä vaihe heinähommassa oli minusta hauskinta puuhaa, kun sain hyppiä heinien päällä ja välillä sukeltaakin niiden sekaan. Nykyisin heinälatoja ei enää tarvita. Niinpä ne ovat katoava rakennuskanta maalaismaisemassa.

Olen kertonut edellä heinänteosta varhaislapsuudessani. Silloin meillä kotona tehtiin kaikki käsipelillä eli ihmisvoimin. Isommissa talouksissa siirryttiin jo siihen aikaan käyttämään hevosvetoisia heinänkorjuuvälineitä, kuten niitto- ja haravakonetta. Heinät korjattiin hevosella joko suoraan pellolta tai seipäiltä. Tämän jälkeen tulivat traktorivetoiset heinäntekovälineet. Uusina koneina muistan heinänpöyhimen ja seiväskairan. Viimeisimmäksi paalauskoneet ovat korvanneet aikaisemmin heinänteossa käytetyt koneet ja menetelmät.

(Omien muistojeni ja muistikuvieni ohella ja varmistamiseksi olen käyttänyt kirjoituksessani lähteenä myös Wikipediaa.)

Heinäntekoa lapsuudessani, osa 2

Varhaislapsuudessani heinä korjattiin - niin kuin jo ensimmäisessä osassa kerroin - kokonaan ihmisvoimin: ilman hevosen ja koneiden tuomaa apua. Heinää kasvoi pelloilla, joita erottivat toisistaan ihmisvoimin kaivetut ojat. Lapio oli työvälineenä ojia kaivettaessa. Vasta myöhemmin tapahtui peltojen salaojitus, joka muutti myös heinänteon luonteen. Kun ojien pientareet oli ensin niitetty, siirryttiin niittämään peltoja eli sarkoja. Pellon päät niitettiin poikittain, minkä jälkeen niittäminen tapahtui pellon pituussuuntaisesti. 

Niittäminen tapahtui yleensä varhain aamulla, kun heinässä ja lyhyemmässä lähellä maata olevassa ruohossa oli vielä kastetta. Usein heinänteon aikaan isäni lähtikin niittopuuhiin aamulla ani varhain.  Oikea työskentelymenetelmä oli tärkeä. Vikate liikkui ikäänkuin itsestään, kun sitä käytettiin oikein. Toisin sanoen siten, että vikate liikkui kehon omasta liikkeestä. Näin niittäjän ei tarvinnut käyttää voimia vikatteen liikuttamiseen. Niittäminen vikatteella oli sekä kestävyys- että taitolaji. Parhaat vikatteella niittäjät olivat arvostettuja työmiehiä. 

Vikatetta tuli teroittaa välillä. Terä pyyhittiin puhtaaksi heinätukolla minkä jälkeen se teroitettiin liipalla. Liippaa liikuteltiin edestakaisin liikkein vikatteen terän puolta vaihtaen. Teroitus aloitettiin aina hamarapuolelta eli niittäjän puoleisesta päästä. Teroittaminen aiheutti "kilkuttavalta" kuulostavan äänen, joka saattoi kuulua kauas laajoilla peltoaukioilla. Näitä vikateen teroittamisesta aiheutuvia ääniä kuuluikin samanaikaisesti useilta heinäpelloilta. Kun niittomies oli edennyt sopivaksi katsomaansa kohtaan pellolla, hän palasi takaisin ja aloitti uuden "siivun" heinikossa. Näin edeten koko pelto tuli kokonaan niitetyksi.

Isääni pidettiin hyvänä niittäjänä. Sodan aikana isääni tarvittiin niittomiehenä monilla heinäpelloilla, niin kuin monissa muissakin töïssä. Hän teki heinä- ja muita töitä aina ruokapalkalla. Työpäivät olivat usein pitkiä ja uuvuttavia. Myöhemmin kasvettuani isommaksi opettelin itsekin niittämään. Isäni veroista niittomiestä minusta ei kuitenkaan koskaan tullut.

Heiniä jouduttiin pelolla pöyhimään eli nostelemaan haravalla ylös maasta. Tällöin ne saivat ilmaa ja kuivuivat huomattavasti nopeammin kuin maata vasten olevat heinät. Heinä kuivattiin  pelolla "levällään" eli luokona, minkä jälkeen alkoivat haravamiehen työt. Haravointi aloitettiin ensin haravoimalla ojien pientareet. Haravoija eteni siten, että hän haravoi heinät pellon keskustaa kohden. Haravoinnin päätyttyä heinät olivat pitkänä palteena keskellä peltoa, josta ne oli hyvä joko nostaa heinäseipäille tai korjata suoraan heinälatoon. Äitini oli yleensä haravamiehenä, niin kuin haravoitsijaa kutsuttiin. Suurissa maalaistaloissa työnjako oli aina selvä. Miehet tekivät raskaimmat työt eli niittivät, seivästivät tai muutoin korjasivat kuivat heinät  latoon. Naiset ahkeroivat haravamiehinä ja muissa kevyemmissä tehtävissä.Talon emäntä huolehti kahvituksesta ja ruoan laitosta. Kahvit ja juomat emäntä toi heinäpellolle, missä ne nautittiin pellon pientareella istuen. Kotikalja oli janojuomana ja sitä kuluikin paljon heinämiesten hikoilun vastapainoksi. Myös piimää kuului usein poistamaan janon tunnetta.

Äitini Tyyne Maria Nivala

Kun heinänteon aika tuli, toivottiin ja monessa kodissa rukoiltiinkin hyviä heinäntekosäitä. Jos heinät joutuivat olemaan kauan sateen armoilla eivätkä kuivuneet, oli ne seivästettävä. Jos heinä pääsi tummumaan eli pilaantumaan, se ei kelvannut enää eläinten syötäväksi, vaan se joutui kuivikkeiksi eläinten alle navetassa.

Heinäntekoa lapsuudessani, osa 1

Kerron tässä blogissani siitä, kuinka heinää korjattiin varhaislapsuudessani siten, että se tehtiin kokonaan ihmisvoimin: ilman hevosen ja koneiden tuomaa apua.

Heinän niittämiseen käsin tarvittiin viikate eli kotiseutuni murteella vikate. Muutamat maalaissepät olivatkin erikoistuneet vikatteen valmistamiseen. Vikatteen muotoileminen sepän alasimella ja sen oikeanlainen karkaisu olivat ratkaisevia työvaiheita. Vikate koostui pitkästä varresta, johon oli kiinnitetty terä. Uudenaikaisessa vikatteessa varren keskivaiheilla ja joskus päässäkin on kädensijat. Vanhemmissa vikatetyypeissä varsi oli lyhyempi ja terän suunnassa käyrä. Isäni käytti vanhemman mallista vikatetta. Ennen vikatteen käyttöönottoa tarvittiin sen tahkoaminen ja teroittaminen kovasimen eli liippakiven (liippa) avulla.Tahkokivi kostutetaaan vedellä ja sitä varten tahkossa on oma vesisäiliönsä. Vikatteen hiominen oli tarkkaapuuhaa. Se tuli hioa tiettyyn kulmaan. 

                                                
                                                                    Isäni Mikael (Mikko) Nivala 
                                                                        
Minulle tahkon pyörittäminen eli veivaaminen isäni työkaverina oli tärkeä tehtävä. Olin ylpeä osuudestani tässä työvaiheessa. Välillä vauhtia piti lisätä ja välillä taas hiljentää. Kun isäni viimein katsoi vikatteen oikeaoppisesti hiotuksi, hän teki lopullisen teroituksen liipalla. Sormella terävyyden kokeilu vakuutti työn onnistumisesta. Tietenkin sitä piti kokeilla vielä käytännössä heinää niittämällä.

Heinän korjuuseen eli kotiseutuni murteella heinäntekoon tarvittiin heinäseipäitä, sillä harvoin oli niin pitkä poutajakso, että heinät olisi saatu kuivina suoraan heinälatoon. Heinäseipäät isäni kantoi peltojen eli sarkojen päihin niille varatuille paikoille. Tässä työvaiheessa myös minä osallistuin yhteiseen urakkaan kantamalla yhtä tai jopa kahta heinäseivästä kerrallaan heinäseipäiden talvisäilytyspaikalta pellolle.

Äitini oli keittänyt kahvit työmiehille. Hän toi kahvipullot sukkiin laitettuina, jotta kahvi pysyi pidempään kuumana. Kyllä kahvi ja mehu maistuivatkin uskomattoman hyvältä työrupeaman jälkeen pellon pientareella istuen.

Kotini sijaitsi tällä paikalla Rieskaniemessä. Kodin nimi oli Toivola.

Seuraavassa osassa kerron lisää heinänteosta. 

Juhannuksen viettoa lapsuusmaisemissa

Juhannuksen vietto alkoi kohdallani lapsuuteni Sievissä ja myöhemmin Ylivieskassa jo varhain aattoaamuna. 

Äittini kohdalla se oli alkanut jo edellisenä päivänä, kun hän valmisti joka juhannukseksi punaista heraa eli juhannusjuustokeittoa. Punaisen heran keittäminen oli tarkkaa puuhaa, jossa vierähti käytännöllisesti katsoen koko päivä.10 litran kattila oli laitettu puuhellan kulmalle. Maito ja juustonjuoksutin kaadettiin kattilaan. Keittoa oli sekoitettava lähes koko ajan, ettei se palanut pohjaan. Välillä keittoon lisättiin maitoa, jota kului keittoon n. 20 litraa. Keittämiseen kului aikaa 10-12 tuntia. Se oli valmista, kun keiton väri oli punaista. Valmis keitto laskettiin astioissa pihakaivoon jäähtymään. Punainen hera oli minusta parasta ruokaa, jota koskaan olen saanut. Äitini vaivannäkö ei ollut mennyt hukkaan, sillä kaikki pitivät suuresti tästä juhannusherkusta.

Minun tehtävänä oli isäni kanssa pystyttää juhannuskoivut porraspieleen. Lähdimme jo aamuvarhaisella hakemaan koivut metsästä. Koivut olkapäillä - huumaavan tuoksun keskellä - saavuimme kotia ja valitsimme koivut pittuusjärjestykseen. Rautakangella reiät koivuille ja koivut paikoilleen. Kun koivut olivat paikoillaan, tuli kuljettua useasti tätä koivukujaa pitkin sisälle ja ulos.

Juhannuksesta (mittumaari) valon ja keskikesän juhlana on jäänyt lapsuuteeni liittyen elämäni sykähdyttävimpiä muistoja. Ehkä muistoja kultaa sekin, että juhannukselta sain muuttaa aittaan nukkumaan. Aitan vintilla oli aivan oma maailmansa. Siellä oli hyvä lukea sen aikaisia sarjakuvalehtiä unta odotellessa. Luin kesän aikana talvella ostetut sarjakuvalehdet uudelleen. Sain nukkua aitassa aamulla aina pitkään ja kyllä siellä raittiissa ulkoilmassa nukuttikin hyvin. Kotini lähellä oli oja, jossa juhannus kului myös uimisen merkeissä.

Vaikka lapsuuteeni juhannuksiin ei sisältynyt mitään erikoista ja jännittävää, poikkesivat ne tavallisista päivistä niin paljon, että niihin liittyvät muistot kirvoittivat minut tähän kirjoituspuuhaan.  

                                                                 Kaakko, kotini Ylivieskassa

Kesäkukat pihaan

Pari päivää siinä meni. Nyt rivitalomme piha näytää taas samanlaiselta kuin muinakin kesinä. Rahaakin siinä paloi, mutta tulos näyttää ainakin meidän silmiltä aika kivalta.

Nyt riittää Sirkalla kastelemista ja rikkaruohojen kylkemistä. Toivottavasti tuleva kesä näyttää parhaat puolensa ts. kesästä tulee lämmin ja vähemmän sateinen kuin viime kesä.

Rakkaasta harrastuksesta luopuminen

Vesille venosen mieli. Yli 50-vuotta joka keväinen kaipuu vesille ei sitten millään ottanut laantuakseen vesien avauduttua jääpeitteestä. Laineiden liplatusta veneen keulassa. Mikä elämys minulle, joka olin kasvanut kuivan Kalajoen läheisyydessä Keski-Pohjanmaalla..

Ensin soutuveneellä Luonetjärven aalloilla Tikkakoskella. Retket perheen kanssa järven hiekkarannoille. Välillä kaksipaikkaisella kanootilla meloskellen. Uusi vene 4-heppaisella moottorilla. Vaihto isompaan veneeseen - varsinaiseen menopeliin (pikaliippariin). Vauhdin hurmaa ja Päijänteen aaltoja.

Vetouistelu astui kuvioihin, joka aiheutti jenkkiveneen ostoon kaikilla mausteilla. Muutto Jyväskylään. Vene trailerista vesille useina aamuina viikossa. Taimenen uistelua Päijänteen Ristiselältä. Kalat elävänä kotiin hapettavassa sumpussa. Joskus lähes kymmenen viehettä pyytämässä saalista. Saalistakin tuli - taimen oli syönnillään. Ruoka ja kahvitauot veneessä. Makoilua veneen pohjalla taivasta katsellen ja luontoääniä kuunnellen. Lokit kirkuivat ympärillä tuntiessaan kalan hajun. Veneen myynti elämän mennessä "uusiin puihin".

Kaipuu vesille jäi kuitenkin elämään voimakkaana. Kajakkiyksikköjen hankinta meille molemmille - nyt vaihteeksi melonnasta kiinnostuneille. Vesillä liikkumista nyt sammakkoperspektiivistä katsoen. Uusia elämyksiä. Ja taas nälkä kasvoi. Ensin vanha ja tuttu vene takaisin - nyt omaan laituriin kivenheiton päähän kotipihasta.

Uuden veneen osto. Uusi vene täyttikin ne toiveet, jotka siihen oli asetettu. Retkiä jo tutuksi käyneellä Pohjois-Päijänteellä. Kahvia termariin ja suunta Teerilahteen tai muihin ihstuttaviin paikkoihin. Sirkkulista tuli yhtä innokas veneilyyn kuin minusta...

Kaikki ei kuitenkaan jatku ikuisesti. Sairauden eteneminen siihen pisteeseen, että veneilysta täytyi luopua. Vene jouduttiin jättämään Säynätsataman suojiin kahdeksi kesäksi. Vene myyntikuntoon. Ostosta kiinnostunut aviopari löytyi Lappeenrannasta. Eilen kävi sitten toteen se, että vene vaihtoi omistajaa. "Nökköstiina", jonka nimen olimme antaneet veneellemme, liitettiin trailereineen uuden omistajan auton perään. Lähdimme seuraamaan veneen lähtöä satamasta. Ajoimme sen perässä niin kauan kuin mahdollista. Tunteet kävivät meillä molemmilla laidasta laitaan. On se vaan merkillistä, että johonkin tavaraan voi kiintyä tällä tavalla. Lohduttavaa oli, että uudet omistajat olivat ystävällisiä ihmisiä ja lupasivat pitää veneestä hyvää huolta. Saimme jopa kylään kutsun Lappeenrantaan.