Kettu kirveellä

Eräänä varhaisena jatkosodan aamuna Rieskaniemen Toivolassa asuva Mikael (Mikko) Nivala nousi vuoteeltaan päivän puuhiin. Aamukorvikkeet (kahvia ei sodan vuoksi ollut) juotuaan hän suuntasi askeleensa navetta-askareisiin. Pihaa ylittäessään hän antoi katseensa viipyä tapansa mukaan kirkonkylän suuntaan aukeavalla peltovainiolla. Katse viipyi vainiolla vain hetken, kun hän jo ryntäsi rantteelle (puiden pilkkomispaikka) hakemaan kättä pitempää, nimittäin  kirvestä. Navetta-askareet saivat toistaiseksi jäädä. Tuvan ovella Mikko kävi huikkaamassa tuvassa olijoille: "Tuota ny ei kahto kukkaan - meen kettujahtiin".

Akkunasta tiirailevat tuvassa olijatkin havaitsivat myös omin silmin ruskean eläimen etenevän vaivaloisesti vainiolla metsän suuntaan. Näky ei ollut ihan tavaton. Aikaisemminkin oli nähty kettuja ylittämässä vainioita niin sanotun "pikkumehtän" ja vainion toisella laidalla olevan metsän välillä. Nyt kuitenkin Mikon innokkuus kettujahtiin jäi ihmetyttämään, puhumattakaan jahdin onnistumisesta.

Puolijuoksua pyyntimies eteni peltojen ja ojien yli hyppelehtien kohti metsän rajaa, mihin saalis näytti menevän. Jossakin vaiheessa takaa-ajaja huomasi ketun luikkivan metsänrajassa olevan ladon alle. Ladon luo saavuttuaan ja kurkistettuaan ladon alle, hän näkikin kosketusetäisyydellä ketun hännän alushirsien välistä. Hän sai otteen hännästä vetääkseen ketun pois ladon alta - saamaan "lähtöselvityksen" elämälleen. Ote kuitenkin lipesi ja kettu pakeni ladon alta sen toiselle puolelle läheisen metsän suuntaan. Alkoi kilpajuoksu elämästä ja kuolemasta - kettu edellä ja Mikko "ruudittoman" aseen kanssa perässä. Välillä Mikko oli tavoittamassa saalistaan, välillä rako puolestaan kasvoi suuremmaksi. Eteen tuli piikkilanka-aita. Se verran kettu jäi empimään tässä vaiheessa, että Mikko sai kun saikin ketun hännästä kiinni. Kirves nousi "armoiskuun". Ketun elämä päättyi yhdellä kirveen hamaran iskulla päänuppiin.

Vainiota pitkin nähtiin pyyntimiehen palaavan: ei ketun häntä kainalossa - niin kuin vanha sanonta kuuluu -   vaan kettu olkapäällä.Samaan aikaan käveli ohimenevää tietä Parhialan emäntä, joka jäi ihmettelemään saalista ja kyselemään menestyksekkään kettujahdin kulusta. Kuultuaan Mikolta tarinan, lähti hän päätään pudistellen jatkamaan matkaa kirkolle. Mikko saattoikin alkaa nyt viivästyneet navetta-askareensa.

Kauan ei Mikon pyyntireissu pysynyt salassa. Jo aamupäivällä moni naapuri ja kirkonkyläläinenkin kävivät katsomassa saalista. Iltapäivällä tuli - asiasta vihiä saatuaan - kaksi lehtimiestä haastattelemaan Mikkoa ja ottamaan kuvia Mikosta ja ketusta. Paikallinen sanomalehti ja myöhemmin Suomen Kuvalehti uutisoivat tapauksesta kuvan kanssa. Laitan lehdissä olleen valokuvan tähän tekstini yhteyteen. Nyljettyään ketun Mikko kaupitteli nahan eteenpäin.

Miksi Mikko lähti ketun perään ja miksi jahti onnistui? Se johtui siitä, että ketun toinen etujalka oli poikki. Mikko arvelikin jalan katkenneen ketulle viritetyissä raudoissa. Mikko armahti siis haavoittunutta eläintä suuremmilta kärsimyksiltä.

Tämä kirjoittamani lehtiartikkeli on julkaistu Sieviläinen-paikallislehdessä keskiviikkona 19. marraskuuta 2008.

Tiilen polttoa Kaakossa

Tämä kirjoitukseni on jatkoa tiilen valmistusta käsittelevään blogiini. Jos et ole lukenut vielä edellistä blogiani, niin kehotan tekemään sen ennen tämän lukemista. Sen lukeminen helpottaa tiilentekoprosessin kokonaisuuden hahmottamista.

Kun tiilet olivat kuivuneet katoksessa eri käsittelyvaiheiden jälkeen, olivat ne valmiita poltettaviksi. Tiilet ladottiin tiiliuuniin. Ladonta oli tehtävä erityisen huolellisesti ja ammattitaidolla.. Tiilien tuli olla tarkalleen yhtä kaukana toisistaan (noin 3 cm:n etäisyydellä). Uuni kapeni ylöspäin. Se takasi sen, että uunissa kuumuus oli tasainen. Uunissa oli kaksi tulipesää.

Muistelen, että poltto aloitettiin pitämällä uunien pesissä pientä tulta, jotta viimeinenkin kosteus saatiin tiilistä pois. Seuraavana päivänä puita lisättiin siten, että uunissa oli koko ajan tasainen kuumuus. Uuni peitettiin polton puolivälissä turpeilla tasaisen kuumuuden varmistamiseksi ja tiilien oikean värin saamiseksi. Polttaminen jatkui useita vuorokausia yötä päivää.

Tiilen polttaminen oli tarkkaa puuhaa. Tuli ei saanut sammua eikä kuumuus nousta liian korkeaksi. Tiilenpoltto vaati molemmilta vanhemmiltani huonosti nukuttuja öitä, kun jommankumman piti olla valveilla koko tiilenpolton ajan. Muistan tiilen polton olleen äidilleni erityisen kova ponnistus.

Tiilen poltossa ei tarvinnut olla yksin. Meidän perheeseen kuului yhtenä perheenjäsenenä aina kissa. Kissa olikin valvojan uskollinen seuralainen koko tiilen polton ajan, mitä se nyt välillä häipyi läheisille pelloille tuoden näytille pyydystämänsä hiiren. Meidän suurissa pihakoivuissa oli useita kottaraisenpönttöjä, joissa pesi kottaraispariskuntia. Isäni ja äitini kertoivat tiiliuunia vahtiessaan seuranneensa kottaraisten pesimäpuuhia aikansa kuluksi. Niiden "tirskutusta" pöntön läheisyydessä ei voinut olla huomaamatta. Myös monista muista yön aikana tapahtuneista asioista he kertoivat innokkaasti aamuisin. Nukuin itse läheisen aitan vintillä. Aitassa ei ollut ikkunoita, vaan vain yksinkertaisesti luukku. Heräsin joskus yöllä tiiliuunilta kuuluviin ääniin, kun joku oli tullut vierailemaan tiilenpolttajan luona. Muistan avanneeni aitan luukun tarkistaakseni äänen alkuperän.

Kun poltto lopetettiin, tiiliuuni jätettiin muutamaksi päiväksi jäähtymään. Jännityksellä uuni avattiin sen toteamiseksi, miten poltto oli onnistunut. Hyvinhän se oli onnistunut. Muutama liian tumma ja vääntynyt tiili toki löytyi, mutta kokonaisuus oli jopa kehumisen arvoinen. Isäni lajitteli tiilet kasoiksi niiden värisävyn perusteella.

Seuraavaksi pihaan ilmestyi tiilien ostajia hevosten vetämien lavakärryjen kanssa. Isäni oli vienyt sanaa rakentajille ja muille tiilien tarvitsijoille tiilenteostaan. Nyt hänen oli vuoro käydä kertomassa, että tiiliä voisi hakea.

Minulle ei koskaan selvinnyt, kuinka hyvä "rahasampo" tiilen valmistaminen oli. Sen kuitenkin tiedän, ettei sillä ainakaan päästy rikastumaan.