lauantai 3. tammikuuta 2015

Sota-ajan muistoja

Synnyin tähän maailmaan ennen sotia. Muistoni alkavat siitä, kun katselin kotini kamarin ikkunasta ulos. Äitini piti usein minua pöydän päällä istumassa siten, että saatoin nähdä ulos.

Kaikkien ajatuksissa ja huulilla oli tieto sodan alkamisesta. Se aiheutti hämmennystä ja pelkoa. Kotiamme lähellä olevalla tiellä kulki kaksi nuorta miestä. He olivat saaneet kutsun kokoontua sotaan lähtöä varten. Ehkä juuri siksi tämä tapaus on jäänyt mieleeni, koska toinen näistä nuorista miehistä palasi sodasta valkoisessa arkussa laskettavaksi Sievin sankarihaudan multiin.

Sota mahtavan naapurimaamme kanssa ei jättänyt ketään kylmäksi. Jokainen tiesi pienen ja köyhän Suomen vähäiset mahdollisuudet pärjätä tässä sodassa. Muistan hyvin, kuinka seuroissa äidit, vaimot ja lapset itkivät läheistensä sotaan lähdön vuoksi. Rinnassa kyti pelko, etteivät nämä heille rakkaat ihmiset palaisikaan enää elävinä kotiin. Talvisota käytiin 30.11.1939-13.3.1940 Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Minulla ei ole kovinkaan paljon muistoja Talvisodan ajoilta. Joitakin hajanaisia muistoja nousee kuitenkin vieläkin mieleeni.

Tässä blogitekstissäni kerron muistoja sota-ajasta ja joistakin siihen aikaan liittyvistä asioista. Talvisodan joulu oli pakkasjoulu, joka koetteli niin sotilaita rintamalla kuin meitä muita kotirintamalla. Meitä kehotettiin valtiovallan taholta olla pitämättä päiväsaikaan tulta takassa, koska savu nousi suorana valkoisena vanana savupiipusta ja paljasti varsin selvästi asutuksen vihollisen lentokoneille. Myös ikkunoiden tuli olla peitettyinä pimeän aikaan. Tämä määräys aiheutti illan hämärtyessä ylimääräistä vaivaa.

Ensimmäisenä sotajouluna meillä oli vielä ruokaa, vaikkakin paljon oli jo säännöstelty ja ruokaa voitiin ostaa vain kupongeilla. Ennen joulua oli teurastettu syksyllä kotiimme hankittu sianporsas. Sitä oli kasvatettu ensin tuvassa ja myöhemmin navetassa. Sika teurastettiin ennen joulua ja paloiteltiin. Palat upotettiin suolaveteen. Tynnyriä, jossa paloiteltu sika oli, säilytettiin aitassa. Jouluna, ja vielä sen jälkeenkin, se antoi sieviläisittäin ilmaistuna särvintä muutoin niin yksipuoliseen ruokavalikoimaan. Meille ei hankittu kuitenkaan joka vuosi syksyisin sikaa navettaan kasvamaan. Isäni teki muiden töittensä ohella myös teurastajan töitä. Hän kulki kylillä teurastamassa karjaa. Tästä palkkioksi hän otti lihaa, joka käsiteltiin edellä kertomallani tavalla. Muistan, että porsaasta jouduttiin maksamaan syksyisin melkoinen rahasumma. Kesällä lihaa ei voitu säilyttää kovin kauan sen pilaantumatta. Tämän vuoksi se paistettiin leivinuunissa. Lihaa, kuten muitakin elintarvikkeita, säilytettiin kesäisin maitohinkissä kaivoon upotettuna.

Normaalisti joulunajan ruokiin kuuluivat riisipuuro ja rusinasoppa. Luultavasti ne puuttuivat jo Talvisodan ajan joulupöydästä, kuten kaikki ne ruoka- ja muut elintarvikkeet, jotka oli tuotettu Suomen rajojen ulkopuolelta. Rusinasopan sijasta syötiin lakkakiisseliä ja ohrapuuroa. Jouluna 1940 meillä oli rauha, mutta vähemmän ruoka-annnoksia. Vuonna 1940 ruokakortilla sai 150 grammaa kuivattua kalaa ja noin 350 grammaa lipeäkalaa.

Jatkosota Suomen ja Neuvostoliiton välillä käytiin 25.6.1941-19.9.1944. Tämä ajanjakso on jo paremmin muistissani. Menin muun muassa kouluun sota-aikana 1.9.1944. Jatkosodan aikana oli täydellinen pula ruuasta. Sodan aikana oli syntynyt aivan uusi kauppiasporras, nimittäin mustanpörssin kauppiaat. Ne, joilla oli rahaa ja suhteita heihin, saattoivat nauttia paljon runsaammasta elämästä kuin muut. Voi oli yleisin mustanpörssin kauppiaiden tuote. Junissa ja linja-autoissa liikkui näitä viranomaisten vihaamia kauppiaita. Meillä ei ollut yhteyksiä mustanpörssin kauppiaisiin, vaan elimme kansanhuollon antamien ruoka-annosten varassa.

Oman perheeni ruokavaliosta muistan puolukkasurvoksen. Puolukoiden sekaan laitettiin ruisjauhoja. En pitänyt tästä ruuasta. Voin vieläkin tuntea suussani sen kirpeän maun. Ruisjauho teki aina vatsani kipeäksi. Ruispuuro teki saman vaikutuksen. Maito- eli vaniljakiisseli oli herkkuani. Kastikkeena siinä oli mehustuneita puolukoita.

Sokeri oli kortilla ja sitä sai kaupasta vain tietyt annokset. Se ei riittänyt makeuttamaan kovinkaan monta soppaa tai kiisseliä. Sokeri oli niin sanottua toppasokeria. Topan yläkärjestä murjottiin puukolla, kirveellä tai sokerisaksilla murikoita sokeriastiaan. Näistä pikkumurikoista sai sitten sokerisaksilla lohkoa mieleisiään ja taitojensa mukaisia palasokereita kahvinkorvikekupilliseensa. Hienosokeriakaan ei ollut, vaan sokerinpalaset oli lohkottava tai hakattava hienoksi pyyhkeen sisällä. 1950-luvun alussa imeskeltiin viimeiset toppasokerit. Sodan aikana sopista ja kiisseleistä puuttuivat rusinat ja sekahedelmät. Sopasta muistuukin mieleeni hyvin kirkkaasti eräs tapaus. Sodan loppuvaiheessa äitini oli saanut hankittua rusinoita. Hyvillä mielin äitini ryhtyi keittämään rusinasoppaa. Kun tuli aika maustaa soppa, menivät sokeri- ja suolakupit sekaisin. Kun äitini maistoi soppaa, hänelle paljastui tuo harmillinen erehdys. Muistan äitini tehneen kaiken mahdollisen saadaksemme kaikesta huolimatta maistaa soppaa. Sen muistan, että rusinoiden maku oli vielä tallella, vaikka ne olivatkin saaneet ´poikkeuksellisen´ kovan käsittelyn.

Sota-aikana ei ollut kahvia. Sen asemesta sai kahvinkorviketta. Se oli valmistettu rukiista, ohrasta, lantusta ja voikukan juuresta. Siinä oli 25 prosenttia aitoa kahvia. Myöhemmin käyttöön tullut kahvinvastike ei sisältänyt aitoa kahvia lainkaan. Sokerin, samoin kuin kahvin, sääntely loppui vuonna 1954. Olin itse jo silloin tiskin takana. Kahvia tuli kauppoihin ensin pieninä erinä. Kahvi jaettiin myytäväksi myyjien kesken. Tällainen menettelytapa aiheutti tyytymättömyyttä, kun myyjät myivät kahvia vain tietyille asiakkaille. Kahvinkorviketta valmistettiin myös viljasta. Muistan, kuinka viljanjyviä paahdettiin leivinuunin lämmössä kahvirännärissä. Jyvät hienonnettiin kahvimyllyssä. Kahvimyllyä käytettiin tavallisesti myös kahvipapujen eli pöönien hienontamiseen. Kahvia myytiin ennen sotia ja sodan jälkeen papuina. Valmiiksi jauhettu kahvi tuli kauppoihin vasta paljon myöhemmin.

Hedelmät ja karamellit näyttäytyivät minulle vain vanhempieni puheissa. Vasta sodan loppuvaiheissa näin ensimmäisen paperipäällysteisen karamellin. Se oli tullut Amerikan paketissa. Ne, joilla oli sukulaisia ulkomailla, saivat paketeissa vaatteita ja muuta mukavaa. Tosin pakettien paino oli rajoitettua.

Meillä oli navetassa aina 1-2 lehmää. Niistä saatu maito täydensi muutoin niin kovin niukkaa ruokavaraintoamme. Maito ja siitä saatu voi olivat tarpeellisimmat ruoka-aineet perheemme taloudessa. Kesällä poimitut marjat toivat vaihtelua ruokiin. Lapsuuskodissani oli aina myös kissa. Varhaislapsuudessani meillä oli koirakin. Se havaitsi ulkona ollessaan aina kaukaa perheenjäsenten kotiintulon. Isääni vastaan se kiiruhti jo isäni ollessa vielä kaukana tulossa.

Sairastelin lapsena paljon. Minulla oli angiina monta kertaa vuodessa. Muistan, kuinka äitini asetteli kylmiä kääreitä otsalleni ja kaulalleni helpottamaan kuumeista oloani. Toinen sairaus, joka vaivasi jatkuvasti, oli keripukki. Se on C-vitamiinin puutoksesta aiheutuva tauti ja ylipäätään se on yksipuolisen ravinnon saannista johtuva sairaus. Ikenistä tuli verta ja hampaat liikkuivat suussa. Ihossa oli kutisevia läikkiä.

Kun lähes kaikkea puuttui sodan aikana, koskivat puutokset myös vaatteita ja kenkiä. Vaatteisiin kulumisesta tulleita reikiä paikattiin. Muistan vielä, kuinka koulussa ollessani  minullakin oli paikkoja housujen polvissa ja takamuksessa. Tämä aiheutti sen, että jouduin kiusaamisen kohteeksi perheeni köyhyyden vuoksi. Sota-ajan hittituote oli puupohjakengät. Kengissä oli paksut puupohjat. Nahan asemesta kengän päällinen oli tehty narusta. Kengillä liikkuminen talviaikaan oli hengenvaarallista niiden liukkauden vuoksi. Sisällä ne kopisivat lattiaa vasten.

Sodan aikana tapahtui ihmisten ja eläinten evakuointeja. Evakuoinnilla tarkoitettiin ihmisten ja eläinten saattamista turvaan vaaratilanteilta. Ihmisiä sijoitettiin asumaan koteihin. Evakuointi koski myös meitä. Meille sijoitettiin yksi perhe, johon kuuluivat aviopari ja toisen puolison vanha isä. Mies oli sodassa ja näin ollen hän asui meillä lomiensa aikana. Kamari jaettiin kahteen osaan. Isä teki kamariin pahviseinän. Muistan vanhan miehen olleen jo huonokuntoinen. Hän yski jatkuvasti mikä häiritsi yöunta. Sitä en enää muista, kuinka kauan he olivat meillä.

Olen maininnut jo aikaisemmassa blogissani Kalajoen pommituksista. Laskiaisena 22.2.1944 Kalajokea pommitettiin. Pommitus kuului ja näkyi Sieviin saakka. Pommitus ei tullut aivan odottamatta, sillä Petroskoin Radio oli ilmoittanut jo ennakolta, että "Kalajoelle lähetetään laskiaispullia". Oulua oli pommitettu päivää aikaisemmin. Katselimme ja kuuntelimme pommitusta pihamaallamme. Mieleeni on erityisesti jäänyt kerta, jolloin vihollisen lentokoneet lensivät hyvin matalalta aivan kotimme kohdalla. Isäni komensi meidät pihalla olijat nopeasti sisälle. Koneista näet saatettiin tulittaa näköpiirissä olevia ihmisiä konekivääreillä.

Eräs tämän päivän digiaikaan merkittävin ero oli siinä, ettei lapsuuden kodissani ollut sähköä. Öljy- ja myöhemmin karbidilamppu oli ainoana valonlähteenä. Karbidi- eli asetyleenilampun valo oli öljylamppua huomattavasti kirkkaampi. Karbidilamppuun laitettiin toiseen säiliöön karbidia ja toiseen säiliöön vettä. Säätöruuvia käyttäen laskettiin karbidin joukkoon vettä. Tämä aiheutti sen, että seoksesta muodostui helposti syntyvää asetyleenikaasua. Liekki sytytettiin ja säädettin sopivaksi. Ulkona ja navetassa tultiin toimeen öljylampulla.

Äitini ja isäni palasivat puheissaan usein tapaukseen, joka on jäänyt muistiini. Vanhempani olivat olleet lisäämässä öljyä lamppuun hämärässä tuvassa. Läheisellä pöydällä oli palanut kynttilä. Lamppuöljyä oli kaatunut vahingossa äitini päälle ja pöytäliinalle. Äitini päälle valunut öljy oli syttynyt palamaan kynttilästä. Isäni neuvokkuus oli pelastanut tilanteen. Hän oli kiskaissut verhot irti, sammuttanut tulen ja tukahduttanut verhoilla äitini palavan hameen. Molemmilta olivat palaneet vain kulmakarvat.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti