Kiehtovat kummitusjutut

Ihminen kaipaa jännitystä. Jännitys kuuluu elämään. Elämä ilman jännityksen kokemista on yksitoikkoista ja tylsää. Näin toteaa eräs kirjailija jännitystä sisältävän kirjansa esittelyssä.

Jännitystä etsitään monin tavoin. Eri aikoina on ollut erilaisia käsityksiä ja ajatuksia kummituksista. Joidenkin uskomusten mukaan kummitus, aave tai haamu on kuolleen ihmisen tai eläimen sielu, joka jatkaa kulkuaan elävien maailmassa ja usein samoilla paikoilla kuin eläessään. (Viite: Wikipedia)

Ennen pelättiin maahisia ja muita kuviteltuja henkiolentoja. Mentiinpä jopa niinkin pitkälle, että näille henkiolennoille, maahisille, annettiin osa elantoon liittyvästä sadosta tai osa vuoden viljasadosta. Tämä osa sadosta vietiin tiettyyn paikkaan, kuten esimerkiksi latoon. Joku maahisiin uskomaton henkilö korjasi sadon pois ja näin uskomus kuviteltuihin henkiolentoihin sai jatkua.

Nämä ajat, joista nyt kerron, kuuluivat aikanaan lähinnä maaseutuväen elämänmenoon. Tuolloin tehtailtiin kilvan mitä erilaisinta viihdettä niin lapsille kuin aikuisille kertomalla tarinoita. Tällaisen tarinan kerronnan tarkoituksena oli koukuttaa jännityksellään kuulijoiden mielet. Kummitukset olivat lähinnä kuolleita henkilöitä, jokta olivat alkaneet kummitella kuolemansa jälkeen. Myös joidenkin yksin elävien ja erakoituneitten  ihmisten saatettiin ajatella kummittelevan. Tällaisista henkilöistä myös minä muistan vielä useita.

Muistan vielä mm. pääsiäisen aikaan rullien kulkeneen navetoissa lyhentämässä lehmien häntiä. Se oli tahatonta, ehkä joskus tahallistakin toimintaa, mutta ehkei kuitenkaan suoranaista ilkeyttä? Kun meidän lehmältä oli kerran lyhennetty häntä, jäi isäni sen jälkeen ennen pääsiäistä vahtimaan rullien liikkeitä. Samoin toimittiin naapurissammekin. Rulleja ei tainnut käydä kuitenkaan enää tämän jälkeen Rieskaniemen taloissa.

Lapsena ollessani jännityksen tuottamiseen ei ollut dekkareita, elokuvia, pelejä, puhumattakaan Internetin antamista mahdollisuuksista. Jännitystä kuitenkin riitti esimerkiksi kummitusjuttujen kertomisen muodossa. Lapsuudessani naapurusten tapana oli kyläillä toistensa luona. Vierailulle ei pyydetty eikä vierailuajoista sovittu etukäteen. Kyläilyreissulle vaan yksinkertaisesti lähdettiin, jos siihen oli aikaa ja siltä tuntui. Mitään erityistä syytä naapuriin tai sukulaisiin lähtemiselle ei tarvinnut olla.

Muistan ne lukemattomat kerrat, kun joku lapsuuskotini naapureista istahti ovensuupenkille iltaa istumaan tai ehkä useimmin keinutuoliin, joka oli keskellä tupaa aivan kuin odottamassa istujaansa. Päällimmäiset mielessä olevat kuulumiset vaihdettuaan naapurusten puheet siirtyivät usein kummitusjuttuihin. Minut iltaunisena vietiin nukkumaan kamariin. Ovi jätettiin kuitenkin raolleen, etten pelkäisi olla yksin pimeässä kamarissa. Osittain avoimeksi jätetyn oven raosta lankesi valonkajo kamarin puolelle. Ennen kuin vaivuin unten maille, kuulin usein vain osan kummitusjutista. Niinpä minua jäi toisinaan vaivaaman se, miten juttu päättyi. Aamulla äidiltä sitä kysyessäni, antoi äiti jonkun epämääräisen ja mielestäni liiankin positiivisen selonteon mieltäni edelleen kiehtovasta kummitusjutusta, joka oli päättynyt uneen vaipumiseeni.

Oli syksyinen aamu. Koulukaverini naapurin Esko odotteli jo tapansa mukaan minua kotoani tulevan pikkutien ja maantien risteyksessä. Koulumatkaa meillä oli noin viisi kilometriä. Näin Eskosta heti, että jotain erikoista oli tapahtunut sen jälkeen, kun olimme eronneet edellisenä päivänä koulusta tultuamme. Emme olleet päässeet kävelemään kuin muutaman satametriä, kun Esko pyysi istumaan kannon päähän ns. pikkumehtän kohdalla. Hän kertoi heillä olleen vieraita, joilla oli ollut kerrottavana karmaisevia kummitusjuttuja Kiiskilänpäästä. Eskokin tosin oli kommennettu kamariin nukkumaan, mutta hän oli jäänyt kuuntelemaan kummitusjuttuja oven raosta. Vieras oli antanut Eskolle tämän nukkumaan mennessä muutaman kymmenpennisen makeiset korvaavan puuronkastikkeen ostamista varten.

Ensimmäisen kummitusjutun kertomisen jälkeen lähdimme jatkamaan koulumatkaa. Koulumme sijaitsi kirkonmäellä ja se oli toiminut aikanaan myös sotasairaalana. Jo kilometrin kävelyn jälkeen, Säilyn kohdalla, Esko ei voinut kuitenkaan olla kertomatta seuraavaa juttua. Vielä kerran meidän oli pakko pysähtyä pitkän koivukujan kohdalla ennen koulua. Siinä Esko kertoi kolmannen kuulemansa kummitusjutun. Kun saavuimme lopulta koulun autiolle pihamaalle, tajusimme myöhästyneemme koulusta. Omaan luokkaan mennessämme jännitimme tietysti sitä, miten opettaja suhtautuu myöhästymiseemme. Opettajan suhtautuminen ei ollut kovin ymmärtäväistä. Jouduimme tunnustamaan kaiken sen, mitä oli tapahtunut koulumatkallamme. Opettaja lupasi vielä antaa kirjeen vanhemmille kotiin vietäväksi. Välitunnilla jouduimme toisten oppilaiden ympäröimäksi. He vaativat saada kuulla kummitusjutut tarkalleen. Muistelen tosin, ettemme kertoneet juttuja kenellekään muulle kuin Holstin Kaukolle. Koulupäivämme viimeisellä välitunnilla sitten livahdimme salaa koulun nurkan taakse ja kerroimme kummitusjutut juurta jaksain Kaukolle.

Koulusta kotiin

Koulupäivämme päätyttyä lähdimme kotia kohti vähän apein mielin. Omaatuntoa painoi opettajan kirjoittama kirje vanhemmille. Opettaja oli kieltänyt avaamasta kirjettä.

Postiauto seisoi läheisen kaupan edessä lähteäkseen siitä piakkoin viemään postia Reisjärvelle ja sieltä edelleen aina Pihtiputaalle saakka. Paikallisessa Osuuskaupassa oli väkeä ulos asti. Tämä merkitsi sitä, että kauppias oli saanut myytäväksi sodan ajan säännöstelyn helpotuttua jotakin elintarviketta ilman säännöstelyn vaatimia määräyksiä. Toinen mahdollisuus väenpaljoudelle oli se, että kauppias oli saanut myytäväksi kankaita tai muuta sodan aikana harvinaisempaa tavaraa.

"Elintarvikkeiden säännöstelyllä pyrittiin Suomessa toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen takaamaan kansalaisille vältämättömien peruselintarvikkeiden mahdollisimman tasapuolinen jakelu. Sodan aikana valtiovallan tuli huolehtia niin puolustuslaitoksen kuin siviilienkin ravitsemuksesta. Koska elintarvikkeista oli puutetta tuli säännöstely- ja jakeluorganisaation luominen ajankohtaiseksi syyskuussa 1939.

Kansanhuoltoministeriön ja sotatalousneuvoston määräämillä säännöstelytoimilla välttämättömyystarvikkeiden jakelu saatiin jotakuinkin tyydyttävästi toimivaksi sotien aikana. Ajoittaiset vaikeudet johtuivat pääsääntöisesti kuljetusvaikeuksista. Säännöstelyjärjestelmän luominen oli osa sotatalouden järjestelyjä.

Säännöstely päättyi 1954. Sokerin säännöstely loppui 1. helmikuuta 1954, kuukauden kuluttua kahvi vapautui säännöstelystä." (Lähde: Wikipedia)

Muistan hyvin säännöstelyn loppumisen. Olin itse jo silloin kaupassa myyjänä.

En muista kummalle meistä Eskon kanssa syntyi ajatus matkustaa linja-autolla kotiin. Se ei merkinnyt kuitenkaan matkalipun ostamista, vaan nousemista linja-auton lähtiessä sen tenderille. Tenderiksi kutsuttiin linja-auton takana olevaa tasannetta. Tenderillä oli ahdasta, kun toisen puolen tilasta vei häkäpönttö. Tuohon aikaan autot kulkivat puupilkkeillä, kun sodan vuoksi bensiiniä ei ollut saatavilla. Muistan myös isäni tehneen tällaisia puupilkkeitä myyntiä varten. Puupilkkeiden piti olla kuivia, joten isäni lämmitti leivinuunin pilkkeiden kuivatusta varten. Pilkkeet hän kuljetti niille varatuissa paperisäkeissä Osuuskauppaan.

Jännäsimme tuleeko tavaraa vielä lisää auton perälle. Jos näin olisi käynyt, olisi lisätavara vienyt meiltä paikat. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Meitä jännitti myös se, pysähtyisikö auto sen vakiopysäkillä Nikkari-Joonan (Joonas Jyrinki) kaupan kohdalla. Esko kävi vielä varmistamassa, oliko autossa ketään tuttuja kyydissä. Yksi pysähdyspaikan läheisistä asukkaista, Rauhalan emäntä, istui linja-autossa, joten sekin asia oli kunnossa. Auton lähtiessä liikkeelle hyppäsimme tenderille. Puukaasuttimen ilmaläppä kilkatti vieressämme tuoden häkäkaasua neniemme haisteltaviksi. Puukaasutin otti puiden palamiseen tarvittavan ilman läpän kautta.

Auto pysähtyi kerran Säilyn kohdalla. Saimme kyydistä lähteneeltä emäntäihmiseltä kiukkuisen katseen hänen huomatessaan matkustustapamme. Auto pysähtyi seuraavan kerran Nikkari-Joonan kaupan kohdalla. Nikkari-Joonan kauppa sijaitsi noin kilometrin etäisyydellä kodistani. Poikkeuksellinen koulupäivämme ei vielä päättynyt tähän. Esko lupasi ostaa edellisen illan vieraalta saamallaan rahalla puuronkastiketta.

"Sodan jälkeen ilmestyi kauppoihin mielenkiintoinen myyntituote. Se oli nimeltään puuronkastike. Tuote oli myös koululaisten mielenkiinnon kohde. Karamelleiksi kutsuttuja namusia ei tuohon aikaan ollut. Oli tyydyttävä kahvin tapaan korvikkeeseen. Yksi sellainen oli juuri tuo puuronkastike. Pussit kiinnostivat pieniä koululaisia. Yksi ostaja sai halukkaita ottajia ympärilleen lähes jonoksi asti. Kukin tahtoi jauhetta kämmenelle. Jauhe oli punaista josta punertui koko suun seutu." Näin kertoo puuronkastikkeesta Heikki K. Lähde (2012).

Seuraavaksi kauppaan puuronkastikkeen ostoon ja sen jälkeen suunta kotia kohti. Sain osani puuronkastikkeesta, jota nautimme kävellessämme.

Kotia meno jännitti. Oliko äiti nähnyt minun kääntyvän kotiin väärästä suunnasta? Ja niinhän siinä kävi, että äiti oli nähnyt minun tulevan kotiini väärästä suunnasta ja suupielet punaisina. Kertomus seikkailustamme ei ilahduttanut äitiäni. Jouduin lupaamaan, etten toista kertaa tule kotiin samalla tavalla vaarallisesti matkustaen. Vielä oli jäljellä se pahempi juttu, nimittäin opettajan kirje. Kirjettä ei muistini mukaan minulle näytetty. Päättelin äidin ilmeestä, ettei se kovin syyttävä ollut. Opettaja ymmärsi meitä, muttei voinut olla kirjoittamatta asiasta vanhemmille.

Isäkin saapui kauppareissultaan kotia. Nyt selvisi syy kaupan edessä olleelle väenpaljoudelle. Kauppias oli saanut ensimmäisen kangaslähetyksen myyntiä varten. Isä toi äidille hamekankaan. Ehkä tämä tervetullut ostos aiheutti sen, että äiti kertoi isälle seikkailustani Eskon kanssa huvittuneen näköisenä ja jopa tapausta vähätellen.

Minun koulunkäyntini päättyi ennen joulua. Sain hinkuyskän, joka vei minut lähes haudan partaalle. Jatkoin koulua vasta seuraavana syksynä Ylivieskan Katajan kansakoulussa.