Kinkerit

Kinkeriperinne juontaa juurensa keskiajan papiston ripitysmatkoista, joista kehittyi ajan mittaan lukutaidon ja kristinopin kuulustelutilaisuuksia. Lukukinkereitten pitäminen kirjattiin vuoden 1686 kirkkolakiin: "Vanhempain, isäntäin, palkollisten ja muun työväen sekä lukuiässä  olevien lasten tuli lukupiireittäin kokoontua." Kinkereitä järjestettiin laajasti kansakoulujen yleistymiseen asti (lähde: Wikipedia).

Sievin seurakunta oli jaettu kinkeripiireihin kylittäin. Kinkerit olivat koko päivän kestäviä ruokapitoja. Vanhmepani kertoivat, kuinka maalaistalojen välillä esiintyi jonkinasteista kilpailua tarjoamisten suhteen. Haluttiin näyttää, mitä meidän tila pystyy tarjoamaan. Usein syntyi kilpailua isojen maalaistalojen kesken myös siitä, kuka kinkerit sinä vuonna saa järjestää. Kinkereiden pidon itselleen saanut talo valmistautuikin aina huolella tapahtumaan.

Ennen kinkerit olivat yksi keskeinen kansanopetuksen muoto. Kinkerit, lukukinkerit, lukuset eli kirkon pitämät kristinopin taidon kuulustelut olivat yleisiä vielä muutama vuosikymmen sitten. Katekismusta, Raamattua ja virsiä piti osata laajasti; kinkerikuri oli jämäkkä. Kinkerien pääosa muodostui kinkeriväen luettamisesta. Toisin sanoen kinkereillä seurakuntalaisten lukutaidon ja katekismuksen tuntemus testattiin. Kinkerit olivat joillekin koettelemuksen hetkiä, kun yllättäen kysyttiin sellaista, mihin ei tiennytkään vastausta. Tällainen osallistuja saattoi jopa joutua nolatuksi tietämättömyytensä takia.

Minulla on monia henkilökohtaisia muistoja kinkereistä. Kinkerit olivat jokavuotinen tapahtuma. Jo ihan pienestä pitäen osallistuin kinkereihin. Äitini toimi pyhäkoulunopettajana, mikä velvoitti hänet osallistumaan niihin. Olimme yleensä kinkereillä koko perheenä, mikä oli myös pappien toivomus. Kinkereihin osallistuminen jatkui koko kansakouluaikani ensin Sievissä ja myöhemmin Ylivieskassa.

Koulussa valmistauduttiin kinkereille opettelemalla ulkoa kinkerivirsi, joka vaihteli vuosittain. Lisäksi opeteltiin ulkoa kohtia katekismuksesta ja jokin kertomus Raamatusta selityksineen. Kinkerit olivat opettajillekin näytönpaikka. Mitä paremmin oppilaat osasivat "läksyt", sitä tyytväisimmiksi se teki opettajat. Muistan, kuinka kinkerivirren laulattanut kanttori ja katekismuksen ja Raamatun kohdan kuulustellut pappi kehuivat vuolaasti meitä koululaisia ahkeriksi ja kilteiksi. Pappi saattoi puhua vielä meille koululaisille kodin merkityksestä, vanhempien kunnioituksesta ja antoi muitakin eväitä hyviin käytöstapoihin. Koululaiset pääsivät lähtemään tämän jälkeen koteihin vanhemman väen jatkaessa vielä kinkereitä.

Kinkerit olivat myös eräänlaisia seurakunnan vuosikokouksia. Niissä esiteltiin kyläläisille uudet seurakunnan työntekijät ja kerrottiin seurakunnan työstä, sovittiin kylän kerhotoiminnasta, seurojen pidosta ja esimerkiksi siitä, kuka opettaa pyhäkoulussa. Kinkereillä käytiin läpi kaikki kinkeripiiriin kuuluvat kotitaloudet. Kyseltiin kuulumisia ja annettiin mahdollisuus esittää toivomuksia seurakunnan toiminnan suhteen.

Vieläkin kinkereillä käy vuosittain runsaat 100 000 suomalaista. Kaupungeissa kinkereitä ei enää pidetä. Erityisesti kevättalvi on kinkeriaikaa. Kinkereihin kuuluu vieläkin opetusta ja leppoisaa keskustelua Raamatusta tai jostakin ajankohtaisesta kirkon elämää koskevasta aiheesta sekä virrenveisuuta kanttorin johdolla.