Heinäntekoa lapsuudessani, osa 2

Varhaislapsuudessani heinä korjattiin - niin kuin jo ensimmäisessä osassa kerroin - kokonaan ihmisvoimin: ilman hevosen ja koneiden tuomaa apua. Heinää kasvoi pelloilla, joita erottivat toisistaan ihmisvoimin kaivetut ojat. Lapio oli työvälineenä ojia kaivettaessa. Vasta myöhemmin tapahtui peltojen salaojitus, joka muutti myös heinänteon luonteen. Kun ojien pientareet oli ensin niitetty, siirryttiin niittämään peltoja eli sarkoja. Pellon päät niitettiin poikittain, minkä jälkeen niittäminen tapahtui pellon pituussuuntaisesti. 

Niittäminen tapahtui yleensä varhain aamulla, kun heinässä ja lyhyemmässä lähellä maata olevassa ruohossa oli vielä kastetta. Usein heinänteon aikaan isäni lähtikin niittopuuhiin aamulla ani varhain.  Oikea työskentelymenetelmä oli tärkeä. Vikate liikkui ikäänkuin itsestään, kun sitä käytettiin oikein. Toisin sanoen siten, että vikate liikkui kehon omasta liikkeestä. Näin niittäjän ei tarvinnut käyttää voimia vikatteen liikuttamiseen. Niittäminen vikatteella oli sekä kestävyys- että taitolaji. Parhaat vikatteella niittäjät olivat arvostettuja työmiehiä. 

Vikatetta tuli teroittaa välillä. Terä pyyhittiin puhtaaksi heinätukolla minkä jälkeen se teroitettiin liipalla. Liippaa liikuteltiin edestakaisin liikkein vikatteen terän puolta vaihtaen. Teroitus aloitettiin aina hamarapuolelta eli niittäjän puoleisesta päästä. Teroittaminen aiheutti "kilkuttavalta" kuulostavan äänen, joka saattoi kuulua kauas laajoilla peltoaukioilla. Näitä vikateen teroittamisesta aiheutuvia ääniä kuuluikin samanaikaisesti useilta heinäpelloilta. Kun niittomies oli edennyt sopivaksi katsomaansa kohtaan pellolla, hän palasi takaisin ja aloitti uuden "siivun" heinikossa. Näin edeten koko pelto tuli kokonaan niitetyksi.

Isääni pidettiin hyvänä niittäjänä. Sodan aikana isääni tarvittiin niittomiehenä monilla heinäpelloilla, niin kuin monissa muissakin töïssä. Hän teki heinä- ja muita töitä aina ruokapalkalla. Työpäivät olivat usein pitkiä ja uuvuttavia. Myöhemmin kasvettuani isommaksi opettelin itsekin niittämään. Isäni veroista niittomiestä minusta ei kuitenkaan koskaan tullut.

Heiniä jouduttiin pelolla pöyhimään eli nostelemaan haravalla ylös maasta. Tällöin ne saivat ilmaa ja kuivuivat huomattavasti nopeammin kuin maata vasten olevat heinät. Heinä kuivattiin  pelolla "levällään" eli luokona, minkä jälkeen alkoivat haravamiehen työt. Haravointi aloitettiin ensin haravoimalla ojien pientareet. Haravoija eteni siten, että hän haravoi heinät pellon keskustaa kohden. Haravoinnin päätyttyä heinät olivat pitkänä palteena keskellä peltoa, josta ne oli hyvä joko nostaa heinäseipäille tai korjata suoraan heinälatoon. Äitini oli yleensä haravamiehenä, niin kuin haravoitsijaa kutsuttiin. Suurissa maalaistaloissa työnjako oli aina selvä. Miehet tekivät raskaimmat työt eli niittivät, seivästivät tai muutoin korjasivat kuivat heinät  latoon. Naiset ahkeroivat haravamiehinä ja muissa kevyemmissä tehtävissä.Talon emäntä huolehti kahvituksesta ja ruoan laitosta. Kahvit ja juomat emäntä toi heinäpellolle, missä ne nautittiin pellon pientareella istuen. Kotikalja oli janojuomana ja sitä kuluikin paljon heinämiesten hikoilun vastapainoksi. Myös piimää kuului usein poistamaan janon tunnetta.

Äitini Tyyne Maria Nivala

Kun heinänteon aika tuli, toivottiin ja monessa kodissa rukoiltiinkin hyviä heinäntekosäitä. Jos heinät joutuivat olemaan kauan sateen armoilla eivätkä kuivuneet, oli ne seivästettävä. Jos heinä pääsi tummumaan eli pilaantumaan, se ei kelvannut enää eläinten syötäväksi, vaan se joutui kuivikkeiksi eläinten alle navetassa.

Heinäntekoa lapsuudessani, osa 1

Kerron tässä blogissani siitä, kuinka heinää korjattiin varhaislapsuudessani siten, että se tehtiin kokonaan ihmisvoimin: ilman hevosen ja koneiden tuomaa apua.

Heinän niittämiseen käsin tarvittiin viikate eli kotiseutuni murteella vikate. Muutamat maalaissepät olivatkin erikoistuneet vikatteen valmistamiseen. Vikatteen muotoileminen sepän alasimella ja sen oikeanlainen karkaisu olivat ratkaisevia työvaiheita. Vikate koostui pitkästä varresta, johon oli kiinnitetty terä. Uudenaikaisessa vikatteessa varren keskivaiheilla ja joskus päässäkin on kädensijat. Vanhemmissa vikatetyypeissä varsi oli lyhyempi ja terän suunnassa käyrä. Isäni käytti vanhemman mallista vikatetta. Ennen vikatteen käyttöönottoa tarvittiin sen tahkoaminen ja teroittaminen kovasimen eli liippakiven (liippa) avulla.Tahkokivi kostutetaaan vedellä ja sitä varten tahkossa on oma vesisäiliönsä. Vikatteen hiominen oli tarkkaapuuhaa. Se tuli hioa tiettyyn kulmaan. 

                                                
                                                                    Isäni Mikael (Mikko) Nivala 
                                                                        
Minulle tahkon pyörittäminen eli veivaaminen isäni työkaverina oli tärkeä tehtävä. Olin ylpeä osuudestani tässä työvaiheessa. Välillä vauhtia piti lisätä ja välillä taas hiljentää. Kun isäni viimein katsoi vikatteen oikeaoppisesti hiotuksi, hän teki lopullisen teroituksen liipalla. Sormella terävyyden kokeilu vakuutti työn onnistumisesta. Tietenkin sitä piti kokeilla vielä käytännössä heinää niittämällä.

Heinän korjuuseen eli kotiseutuni murteella heinäntekoon tarvittiin heinäseipäitä, sillä harvoin oli niin pitkä poutajakso, että heinät olisi saatu kuivina suoraan heinälatoon. Heinäseipäät isäni kantoi peltojen eli sarkojen päihin niille varatuille paikoille. Tässä työvaiheessa myös minä osallistuin yhteiseen urakkaan kantamalla yhtä tai jopa kahta heinäseivästä kerrallaan heinäseipäiden talvisäilytyspaikalta pellolle.

Äitini oli keittänyt kahvit työmiehille. Hän toi kahvipullot sukkiin laitettuina, jotta kahvi pysyi pidempään kuumana. Kyllä kahvi ja mehu maistuivatkin uskomattoman hyvältä työrupeaman jälkeen pellon pientareella istuen.

Kotini sijaitsi tällä paikalla Rieskaniemessä. Kodin nimi oli Toivola.

Seuraavassa osassa kerron lisää heinänteosta. 

Juhannuksen viettoa lapsuusmaisemissa

Juhannuksen vietto alkoi kohdallani lapsuuteni Sievissä ja myöhemmin Ylivieskassa jo varhain aattoaamuna. 

Äittini kohdalla se oli alkanut jo edellisenä päivänä, kun hän valmisti joka juhannukseksi punaista heraa eli juhannusjuustokeittoa. Punaisen heran keittäminen oli tarkkaa puuhaa, jossa vierähti käytännöllisesti katsoen koko päivä.10 litran kattila oli laitettu puuhellan kulmalle. Maito ja juustonjuoksutin kaadettiin kattilaan. Keittoa oli sekoitettava lähes koko ajan, ettei se palanut pohjaan. Välillä keittoon lisättiin maitoa, jota kului keittoon n. 20 litraa. Keittämiseen kului aikaa 10-12 tuntia. Se oli valmista, kun keiton väri oli punaista. Valmis keitto laskettiin astioissa pihakaivoon jäähtymään. Punainen hera oli minusta parasta ruokaa, jota koskaan olen saanut. Äitini vaivannäkö ei ollut mennyt hukkaan, sillä kaikki pitivät suuresti tästä juhannusherkusta.

Minun tehtävänä oli isäni kanssa pystyttää juhannuskoivut porraspieleen. Lähdimme jo aamuvarhaisella hakemaan koivut metsästä. Koivut olkapäillä - huumaavan tuoksun keskellä - saavuimme kotia ja valitsimme koivut pittuusjärjestykseen. Rautakangella reiät koivuille ja koivut paikoilleen. Kun koivut olivat paikoillaan, tuli kuljettua useasti tätä koivukujaa pitkin sisälle ja ulos.

Juhannuksesta (mittumaari) valon ja keskikesän juhlana on jäänyt lapsuuteeni liittyen elämäni sykähdyttävimpiä muistoja. Ehkä muistoja kultaa sekin, että juhannukselta sain muuttaa aittaan nukkumaan. Aitan vintilla oli aivan oma maailmansa. Siellä oli hyvä lukea sen aikaisia sarjakuvalehtiä unta odotellessa. Luin kesän aikana talvella ostetut sarjakuvalehdet uudelleen. Sain nukkua aitassa aamulla aina pitkään ja kyllä siellä raittiissa ulkoilmassa nukuttikin hyvin. Kotini lähellä oli oja, jossa juhannus kului myös uimisen merkeissä.

Vaikka lapsuuteeni juhannuksiin ei sisältynyt mitään erikoista ja jännittävää, poikkesivat ne tavallisista päivistä niin paljon, että niihin liittyvät muistot kirvoittivat minut tähän kirjoituspuuhaan.  

                                                                 Kaakko, kotini Ylivieskassa

Kesäkukat pihaan

Pari päivää siinä meni. Nyt rivitalomme piha näytää taas samanlaiselta kuin muinakin kesinä. Rahaakin siinä paloi, mutta tulos näyttää ainakin meidän silmiltä aika kivalta.

Nyt riittää Sirkalla kastelemista ja rikkaruohojen kylkemistä. Toivottavasti tuleva kesä näyttää parhaat puolensa ts. kesästä tulee lämmin ja vähemmän sateinen kuin viime kesä.

Rakkaasta harrastuksesta luopuminen

Vesille venosen mieli. Yli 50-vuotta joka keväinen kaipuu vesille ei sitten millään ottanut laantuakseen vesien avauduttua jääpeitteestä. Laineiden liplatusta veneen keulassa. Mikä elämys minulle, joka olin kasvanut kuivan Kalajoen läheisyydessä Keski-Pohjanmaalla..

Ensin soutuveneellä Luonetjärven aalloilla Tikkakoskella. Retket perheen kanssa järven hiekkarannoille. Välillä kaksipaikkaisella kanootilla meloskellen. Uusi vene 4-heppaisella moottorilla. Vaihto isompaan veneeseen - varsinaiseen menopeliin (pikaliippariin). Vauhdin hurmaa ja Päijänteen aaltoja.

Vetouistelu astui kuvioihin, joka aiheutti jenkkiveneen ostoon kaikilla mausteilla. Muutto Jyväskylään. Vene trailerista vesille useina aamuina viikossa. Taimenen uistelua Päijänteen Ristiselältä. Kalat elävänä kotiin hapettavassa sumpussa. Joskus lähes kymmenen viehettä pyytämässä saalista. Saalistakin tuli - taimen oli syönnillään. Ruoka ja kahvitauot veneessä. Makoilua veneen pohjalla taivasta katsellen ja luontoääniä kuunnellen. Lokit kirkuivat ympärillä tuntiessaan kalan hajun. Veneen myynti elämän mennessä "uusiin puihin".

Kaipuu vesille jäi kuitenkin elämään voimakkaana. Kajakkiyksikköjen hankinta meille molemmille - nyt vaihteeksi melonnasta kiinnostuneille. Vesillä liikkumista nyt sammakkoperspektiivistä katsoen. Uusia elämyksiä. Ja taas nälkä kasvoi. Ensin vanha ja tuttu vene takaisin - nyt omaan laituriin kivenheiton päähän kotipihasta.

Uuden veneen osto. Uusi vene täyttikin ne toiveet, jotka siihen oli asetettu. Retkiä jo tutuksi käyneellä Pohjois-Päijänteellä. Kahvia termariin ja suunta Teerilahteen tai muihin ihstuttaviin paikkoihin. Sirkkulista tuli yhtä innokas veneilyyn kuin minusta...

Kaikki ei kuitenkaan jatku ikuisesti. Sairauden eteneminen siihen pisteeseen, että veneilysta täytyi luopua. Vene jouduttiin jättämään Säynätsataman suojiin kahdeksi kesäksi. Vene myyntikuntoon. Ostosta kiinnostunut aviopari löytyi Lappeenrannasta. Eilen kävi sitten toteen se, että vene vaihtoi omistajaa. "Nökköstiina", jonka nimen olimme antaneet veneellemme, liitettiin trailereineen uuden omistajan auton perään. Lähdimme seuraamaan veneen lähtöä satamasta. Ajoimme sen perässä niin kauan kuin mahdollista. Tunteet kävivät meillä molemmilla laidasta laitaan. On se vaan merkillistä, että johonkin tavaraan voi kiintyä tällä tavalla. Lohduttavaa oli, että uudet omistajat olivat ystävällisiä ihmisiä ja lupasivat pitää veneestä hyvää huolta. Saimme jopa kylään kutsun Lappeenrantaan.

Kokemusta rikkaampana

Taas yhtä kokemusta rikkaampana en malta olla jatkamatta. Siispä muutama rivi lisää alkaneelle blogistin uralleni.

Uuden iPadin ja Nokia Lumia 920 käyttöönotto ovat antaneet haastetta kerrakseen "huru-ukolle". Etenkin, kun repertuaariin lisätään uusi pöytätietokone Windows 8 -selaimella ja uusi tekstinkäsittelyohjelma, alkavat sormet aivojen lisäksi olla solmussa. Taisi kuvienkin laittaminen onnistua ainakin jollakin tavalla. Haasteellista! Olen kuitenkin vielä valmis vastaanottamaan uusia haasteita.

Alku aina hankalaa - lopussa kiitos seisoo

Tästäkö se alkaa? Taitaapa alkaa? Rieskaniemen poika haluaa aloittaa tämän blogistin uran vaatimattomasti. Tavoitteet eivät ole korkealla, eikä oma osaaminen ainakaan vielä tässä vaiheessa nosta rintaa rottingille. Kirjoitusvirheet tietenkin kuuluvat asiaan ja ehkä ovat sallittujakin jo tähän ikään ehtineelle?

                                                                             Ada Sipilä

Kun tyttären tyttäreni Ada innosti minua tähän puuhaan, lupasin kertoa tarinoita lapsuudestani. Sota aika lapsuuteni ensimmäisinä vuosina ei ollut jättämättä pysyviä jälkiä sieluni sopukoihin. Jatkuva sairasteluni ja köyhyys olivat aina päällimmäisenä. Kaikesta huolimatta paljon hyvääkin sisältyi elämäni ensimmäisiin vuosiin. Vanhemmiltani saamani rakkaus ja huolenpito korvasi monet puutteet ja antoi elämälleni oikeat suuntaviivat.

Kiitollisuus Jumalan huolepidosta lapsuudestani lähtien on ollut läsnä, vaikka aina sitä ei ole itse ymmärtänyt. Aloitin koulunkäyntini sota-aikana. Koulumatkani oli 5 kilometriä. Vain pari kuukautta riisitaudin runtelema elimistöni kesti koulunkäyntiä. Hinkuyskä sai vallan ja elämäni keikkui kuukausia elämän ja kuoleman rajamailla.

                                                                                                                                                                                        

•                                             Maailma on niin lavea, pikku, pikku Lauri!
                                              Siin´on monta loukkoa, pikku, pikku Lauri!
                                              Monet siellä asustaa, pikku, pikku Lauri!
                                              Herran suojas onnen saa, pikku, pikku Lauri!
                                              Enkeli kun kanssas käy, pikku pikku Lauri,
                                              Eipä kyitä tielläs näy, pikku, pikku Lauri!
                                              Missä viihdyt parhaimmin, pikku, pikku Lauri?
                                              Koti kalleinkin kallehin, pikku, pikku Lauri!

Taitaa riittää tämä raapustelu (niin kuin ennen sanottiin kirjeen kirjoittamisesta) tällä kertaa.